Living with the old ones

Viikon kaksi työpäivää takana ja haaveilen jo viikonlopusta, että saisi nukkua pitkään. Onhan siitä nyt hyvä haaveilla ja sitten lauantaina olla puol kasi tikkana pystyssä, kun koska ei muka vaan nukuta! Urpoa, koska just nyt nukuttais niiiiiiin paljon.

Noh yritetääs nyt kirjoittaa vaikka väsyttäis.
Au pair-rintamalla ei mitään uutta. Nada. Paitsi kyllähän tuo CC:n edustaja eilen soitteli ja sanoi korjauksia hakemukseen. Noh ne sain illalla väsättyä ja toivottavasti nyt se ois final-muodossa ja menisi hyväksytysti läpi! Niin ja sain mä eilen myös tehtyä DISC-persoonallisuustestin CC:lle. Että rakseja ruutuun vaan listassa, mitä pitää tehdä ennen matchingia. Mutta tässä nää maata järisyttävät uutiset. Tylsä vaihe siis menossa kun itse et voi tikkua ristiin laittaa vaan istua ja odotella ja elää.

Sunnuntaina satuin linkkaamaan blogin edellisen blogini ahkerimmalle lukijalle, eli kummitädilleni. Muutenkin kerroin lähtöaikeistani ja hän totesi minun olevan kauhean rohkea. Itse en osaa asiaa niin ajatella. Enhän minä se rohkea ole vaan ne, jotka ensimmäistä kertaa lähtee kohti ääretöntä ja sen yli. Kun sä ensimmäistä kertaa lähdet todellisuudessa tietämättä yhtään minkälaista se elämä tulee olemaan niin se on rohkeaa.

Varmasti uudestaankin lähteminen on rohkeaa ja vaatii hyvän itsetunnon ja pohjan miltä ponnistaa kohti tätäkin unelmaa. Itse vain ajattelen, että noh minähän tiedän jo mihin nokkanu tungen. Mutta taas sitten tiedän tasan yhtä vähän tulevasta kuin ne ensimmäistä kertaa lähtevät sillä perhe tulee olemaan uusi, täysin uudelta paikkakunnalta jiiänee. Eli keltanokkia me kaikki vaikka ei kuitenkaan. Käsi ylös kuka pysy kärryillä?

Eilinen CC:n edustaja kehui hakemustani. Okei, ensiksi se kehui näpytysnopeuttani kun alle viikossa sain sen lähetettyä eteenpäin ja suosituksetkin hommattua. Sitten se kehui kuinka tietynlainen kokemus sieltä vain paistaa läpi. Hyvä. Siihen pyrinkin, joten mission completed.
Kyllä se puhelimessa jo vähän intoili, että piakkoin alkaa perheen metsästys. Hui. Sitten tämä on taas astetta todellisempaa.

Pari viikkoa (what?) päivää siis olen nyt tässä lueskellut entisten au pairien blogeja. Omien tekstien lukeminen on ehdoton no no, koska... Ootteko kuullu myötähäpeästä? Sama fiilis tulee kun luet omia vanhoja tekstareita. Noh mutta oon siis muiden blogeja lukenut. Erityisesti niiden, jotka mun kanssa oli viimeksi samaan aikaan ja sympatiseeras fiiliksien kanssa. Jotenkin ehkä hakeudun sillä siihen fiiliksen, että kohta teen taas tuota työtä ja elän tuossa maassa. Sillä ravistelen itseäni, että jumankekka tämä on totta. Totisinta totta.

Eilisen kunniaksi huomenna suunntaan suvun voimin synttäreitäni juhlimaan. Tai lähinnä perheen. Kaiketi kaikki paikalla olijat voi perheeksi laskea. Siitä on tullut viime vuoden jälkeen traditio, että parkeeraamme peppumme yhteen ravintolaan ja nautimme ruoasta, juomasta ja seurasta. Yksi parhaista päivistä vuodessa.

Joku söi mun happyhapyjoyjoy fiiliksen. Okei se on tää väsymys, joka sen kadotti. Tuun taas takas kun löydän punaisen langan tai huumorintajuni! ;)

Huomenna on tasan 3 viikkoa töitä jäljellä ja sitten tää ja tän kaveri suuntaa kohti Los Angelesin aurinkoa ja New Yorkin kauppoja!