Mä suunnittelin ja pohjustin tätä tekstiä mielessäni viikkoja. Pohdin miten ja koska. Eri toten miten. Tein luonnoksia. Pyyhin ja kirjotin uudestaan. Kävin sisäistä kamppailua kirjotanko ollenkaan, mutta sitten taas, pakko.
Mä en tiedä montako ihmistä tätä blogia enää lukee. Varmasti suurin osa lukijoista jo tietää ja ihan vaan niitä varten, jotka ei tiedä niin tulin tämän kirjoittamaan. Tai ehkä vaan huijaan ja kirjoitan tämän täysin itselleni. Suljen kannen ja lähden leuka pystyssä eteenpäin.
18.12 mä lähdin USA:sta. Moni varmasti täällä tietää, että sillon lähdin lomalle Suomeen. Ei se ollutkaan vaan loma vaan ihan lopullinen päätös jäädä Suomeen. Tiivistettynä tapahtumat, jotka lähti jo ennen Kiitospäivää liikkeelle olivat se, että hostäitini oli sitä kateellisempi ja ilkeämpi, mitä paremmin minulla meni. Sälli kutsui minua äidiksi, Sälli halusi ennemmin olla mun kanssa jne. Tajuan, tuntuuhan se varmasti jokaisesta äidistä pahalta.
Mutta sitten kun toisen ihmisen käytös menee ihan rajojen ulottumattomiin niin mun kuppi heittää nurin. Viimeisin keskustelu hostäitini kanssa oli "Yeah, what ever, I don't care any more." Sillon en tosin tiennyt sen olevan viimeinen keskustelu. Minua siis syytettiin lapsen laiminlyönnistä, humalassa ja krapulassa työskentelystä. Näin vapaa-ajalla liikaa kavereita ja puhelintani alettiin jäljittämään, missä menen milloinkin. Tuon kaiken jälkeen en todellakaan enää välittänyt.
Pakkasin maanantai-iltana tavarani kiireessä ja tiistaiaamuna lähdin katsomatta taakseni kertaakaan. En ole itkenyt. Olen tottakai ollut surullinen ja jollain tapaa hukassa. Ei asioiden pitänyt näin mennä. Jaksan yleisesti uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, mutta jossain vaiheessa en vain keksinyt tälle kaikelle tarkoitusta.
Onneksi kuitenkin kaikella on todellakin tarkoituksensa. Yksi syy miksi juuri nyt pystyin tämän tekstin tulla kirjoittamaan on se, että olen onnellisempi kuin ikuisuuksiin. Epäonnistumiset ja kuopat tiessä tekevät meistä sen ihmisen, joka me olemme. Tämä epäonnistuminen teki minusta vielä enemmän minut ja johti minut tähän pisteeseen missä olen nyt.
Joten ehei, ei kaikki epäonnistumiset ja suunnitelmien uusiksi menemiset ole pahasta. Kun jaksaa uskoa siihen, että everything happens for a reason.
