I don't believe in luck, I believe in grace.

Tiiättekö, kun joskus tuut kaupasta ja sulla on kädessä lompakko, iso pahvilaatikko ja sata ostoskassia? Niiden lisäksi sylissä 3-vuotias ja sen hervoton iPad. Yrität saada sen kaiken autoon rikkomatta, unohtamatta tai satuttamatta ketään. Mun 1+1=4 aivot ratkasi asian niin, että ostoskassit ja pahvilaatikko autoon, lompakko auton katolle ajatuksella tonne se vielä jää ja Sälli autoon. Sälli sentään oli hyvällä tuulella, jos jotain kivaa tästä haetaan.

No sinnehän se lompakko jäi. Auton katolle. Ajelin pihaan ja samalla hetkellä kuin hostäitini näin niin tajusin, että piip piip piip se lompakko OLI katolla. Tuskin tarvitsee mainita ettei ollu katolle kun autosta nousin? Itkua tihrustaen ohjasin härdellin sisälle, rauhotin Sällin, joka halusi ulos äitinsä luo ja paimensin koiria ettei ne karkaa. Samalla soittelin miljoonaan paikkaan, että hei moi oiskohan mun lompakkoa näkyny.

Sitten taivaan lahjana toimii taas ystävä. Juttelin Pauliinan kanssa facebookissa ja kerroin tapahtuneesta. "Kerro jos vaan voin mitenkään auttaa." Yksi niin pieni lause ja tajusin, että Pauliina ei ole töissä vielä moneen tuntiin toisinkin kuin minä olen jumissa Sällin kanssa vielä 4 tuntia. JOS se lompakko meinataan löytää niin se on tehtävä nyt eikä 4 tunnin päästä. Nakitin Pauliinan ajamaan kaupalle ja meidän reittiä takaisin. Ja se enkeli teki sen ja löysi mun lompakon. Tokikin levällään kun kuuluisan Vatasen eväät tiellä, mutta siellä Pauliina oli hyppinyt autojen seassa metsästäen kortteja takaisin.

Okei aika raiskatultahan toi lompakko näyttää, pari kortti meni roskiin uuden käyrän ulkomuotonsa takia ja ajakortti on prässissä sängyn jalan alla, josko siitä vielä suorakulma tulisi! Käteistä katosi pari kymppiä, mutta se kaikki on pientä siihen verrattuna, että mä sain mun lompakon takas! Ja koska ensimmäisen maailman ongelmat ja first things first-motto niin toki mä ekana huolehdin, että millä mä maksan huomenna ripsihuollon. Jeah. Turhamaisuus? MIKÄ SE ON?

Kiitoskiitoskiitos maailmankaikkeus Pauliinasta. Sanoinko kiitos?

Meidän siivoojatätihän on siis niin seinähullu kuin vain voi olla. Meillä on Jeesus tulee ja pelastaa-flaijereita pikaliimalla about liimattuna seiniin ja mulle tyrkytettiin JUMALA OPETTAA-elokuvaa. Tän tädin piti tulla tällä viikolla tiistaina, mutta mulle sanottiin, että ystävä kuoli. Hostäidille ensin, että ystävän äiti. Lopulta se olikin ystävän mies. Rauhaa ja rakkautta ystävän perheelle siis vaan. Varmaan siis koko perhe lakos kerralla. Noh oli viimenen kerta kun sen tarvi tekosyitä meille kertoa.

Tänään oli sitten uusi Mister Siivoojaekspertti (äiti, oon löytäny sun haastajan!) assistantteineen käymässä. Siinä sitten siivouksesta puhe kääntyi sujusta aasinsillan kautta muhun ja mun englantiin, joka miehen mielestä oli ömäääääääsing! Sitten mun iki-ihana rakas paras hostäitini suurin kirkkain silmin katsoo ömäääääsing Mister Siivousexperttiä ja toteaa olevansa enemmän kuin kiitollinen ja onnellinen, että olen juuri heidän au pairinsa eikä olisi voinu toivoa yhtään enempää. Tuollainen kiitos, täysin yllättävässä paikassa lämmittää sydäntä ja mieltä ja oikeasti saa tuntemaan, että teen hyvää työtä ja se huomataan!

Hyvästä työstä voidaan taas siirtyä Sällin kohellukseen eiliseltä. Saatiin eka kiinnipitotilanne 3-vuotiaan kanssa ennen päiväunia. Sen mä ymmärrän vielä. Väsytti niin ärsytti ku worst au pair ever pakottaa päikkäreille ja kantaa vaan yläkertaan. Telkee vielä huoneeseen. Kyllä muaki ottais päähän. Mutta siitä selvitiin ja Sälli simahti 2 minuutissa sänkyynsä.
Sieltä se sitten heräili ja voi taivas. Sen riemu repes ja se sekosi pinnasängyssään. Se huusi ja karjui ja kiljui ja löi aina kun meni lähelle, hakkasi päätä seinään heitteli tavarat mitä sängyssä oli niin lattialle ja yritti kaataa pinnasänkyään. Vetäsin pinnasängyn seinästä kauemmas (saaden aikaan lisää huutoa) ja totesin, että parempi katsoa tätä showta nojatuolilta. Pinnasängyssä Sälli oli kontrollissa, ei voinu tuhota mitään ja parasta; ei tehdä katastrofaalista sotkua mitä vieläkin siivottais. Se huus huus huus huus ja huus. Välillä piti sanoa vaan, että hengitä ku happi meinas loppua. Mulla oli siitä touhusta mieleen raivopää apina häkissään. Ja tälle taivaan repeemiselle ei ollut mitään syytä. Ainakaan näkyvää ja mun ymmärrettävää. Voihan siellä pienessä päässä olla ollu joku teoria tälle.

Merenneitovideon laulu kävi lopulta liian mielenkiintoseksi ja oli pakko päästä mun kanssa sitä kattomaan. Halattiin ja pussattiin ja hymyiltiin loppuilta. Saipa se ainakin päästään paineensa ulos? Illalla kylvettiin, laulettiin Frozenia ja puhalleltiin saippuakuplia yhdessä kylvyssä. Oli ehkä niin ihana kylpyhetki, että oisin voinu olla ikuisesti töissä. Sillee mielikuvissa. Not for real.

Niin ja sitten! Ois kauheen kiva jos tän tekstin lukijat voisi ilmottaa itsensä kommentilla. Kauheasti kuulen "hei luen sun blogia!" mutta ketään ei näy niin stalkkerit, antautukaa!

Niin ja vuosisadan mahtavinta synttäriä maailman parhaalle iskälle! 40 päivää, niin nähdään!