Everything happens for a reason.

Mä suunnittelin ja pohjustin tätä tekstiä mielessäni viikkoja. Pohdin miten ja koska. Eri toten miten. Tein luonnoksia. Pyyhin ja kirjotin uudestaan. Kävin sisäistä kamppailua kirjotanko ollenkaan, mutta sitten taas, pakko.
Mä en tiedä montako ihmistä tätä blogia enää lukee. Varmasti suurin osa lukijoista jo tietää ja ihan vaan niitä varten, jotka ei tiedä niin tulin tämän kirjoittamaan. Tai ehkä vaan huijaan ja kirjoitan tämän täysin itselleni. Suljen kannen ja lähden leuka pystyssä eteenpäin.

18.12 mä lähdin USA:sta. Moni varmasti täällä tietää, että sillon lähdin lomalle Suomeen. Ei se ollutkaan vaan loma vaan ihan lopullinen päätös jäädä Suomeen. Tiivistettynä tapahtumat, jotka lähti jo ennen Kiitospäivää liikkeelle olivat se, että hostäitini oli sitä kateellisempi ja ilkeämpi, mitä paremmin minulla meni. Sälli kutsui minua äidiksi, Sälli halusi ennemmin olla mun kanssa jne. Tajuan, tuntuuhan se varmasti jokaisesta äidistä pahalta.

Mutta sitten kun toisen ihmisen käytös menee ihan rajojen ulottumattomiin niin mun kuppi heittää nurin. Viimeisin keskustelu hostäitini kanssa oli "Yeah, what ever, I don't care any more." Sillon en tosin tiennyt sen olevan viimeinen keskustelu. Minua siis syytettiin lapsen laiminlyönnistä, humalassa ja krapulassa työskentelystä. Näin vapaa-ajalla liikaa kavereita ja puhelintani alettiin jäljittämään, missä menen milloinkin. Tuon kaiken jälkeen en todellakaan enää välittänyt.

Pakkasin maanantai-iltana tavarani kiireessä ja tiistaiaamuna lähdin katsomatta taakseni kertaakaan. En ole itkenyt. Olen tottakai ollut surullinen ja jollain tapaa hukassa. Ei asioiden pitänyt näin mennä. Jaksan yleisesti uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, mutta jossain vaiheessa en vain keksinyt tälle kaikelle tarkoitusta.

Onneksi kuitenkin kaikella on todellakin tarkoituksensa. Yksi syy miksi juuri nyt pystyin tämän tekstin tulla kirjoittamaan on se, että olen onnellisempi kuin ikuisuuksiin. Epäonnistumiset ja kuopat tiessä tekevät meistä sen ihmisen, joka me olemme. Tämä epäonnistuminen teki minusta vielä enemmän minut ja johti minut tähän pisteeseen missä olen nyt.

Joten ehei, ei kaikki epäonnistumiset ja suunnitelmien uusiksi menemiset ole pahasta. Kun jaksaa uskoa siihen, että everything happens for a reason.

She believed she could, so she did!

Tiiättekö, kun välillä tulee vaan sellasia hirmu isoja onnellisuuspuuskia? Mulle tuli tänään aamukoomaamisten jälkeen, kun raahauduin lenkille ja to be honest ensimmäistä kertaa pitkän elämäni aikana lenkin jälkeen on ihana olo!

Mä oon ihan hitonmoinen Hannu Hanhi, Onnenpekka, mitä näitä nyt on. Mulla on asiat todella hyvin, etenkin mun elämässä on todella ihania ihmisiä ja silti sitä pitää välillä leikkiä kermapersettä ja itkeä ongelmiaan. Jospa yrittäis useammin itkeä onnesta kaikesta siitä mitä mulla jo on?

Koska mulla on ihan hirveästi. Eikä edes materialismipuolella vaan ihan muualla. Mulla on maailman ihanin perhe, jokaista koukeroaan myöten. Mulla on aivan uskomattomia sukulaisia ja voin todella todeta, että suku on paras. Mulla on aina ja ikuisesti ympärillä ihania verisukulaisia ja vähän mutkien kautta tulleita sukulaisia. Mä olen täysin puolueettomasti sanottuna kaikista parhaimman 5-vuotiaan tytön kummitäti, enkä voisi rakastaa tuota olentoa milliäkää enempää tai olla hänen vanhemmilleen yhtään enempää kiitollisempi, että saan olla tytön elämässä niin paljon!
Näiden lisäksi mulla on ehkäpä universumin parhaat ystävät, joiden kanssa ollaan selvitty vaikka kuinka paljosta ja jokaisen kanssa olen minuutti, tunti ja päivä päivältä läheisempi ja he muodostavat mulle jo toisen perheen.

Näiden lisäksi mulla on täällä Amerikassa yksi perhe ja tällä hetkellä asun toisessa. Mä olen saanut huolehtia uskomattomista lapsista ja oppinut heiltä ihan älyttömän paljon. Ennen kaikkea olen saanut lähteä tänne oppimaan, kiitos vanhempieni. Olen saanut tehdän tän kahdesti ja sellaisena hetkenä, kun seison suuren mäen päällä, Atlanta on jalkojeni alla ja Kaija Koo pauhaa kuulokkeissa niin mä elän unelmaani. Yhdenlaista unelmaani.

Sälli vaatisi oman postauksen mahtavuudestaan. Sen nappisilmät, sen hymy, sen halaukset, sen pusut. Ne sulattaa mun sydämen päivä päivältä enemmän. Eilen terapeutti pyysi Sälliä osoittamaan kuvista Janiikan niin Sälli kumartui kuvani ylle ja antoi ison pusun. Oli pakko poistua huoneesta muutama kyynel tirauttamaan.
Se elää tunteella, se raivoaa tunteella ja koko sydämestään, se vihaa sua sen 10 minuuttia koko pienen kehonsa voimin, se satuttaa raivonkiilto silmissä, mutta niin se myös rakastaa koko pienen kehonsa voimin. Varmasti vielä enemmänkin. Se rakastaa, koska mä jaksan rakastaa kaiken sen raivoamisen jälkeen. Nyt meidän iltaperinteenä on jo pimentää yksi huone, hakea fikkarit ja Sälli mun kainalossa tuijotella "tähtiä" katossa. Jutella niistä ja vaan olla.

Näiden lisäksi mun onnellisuuspuuskaan kuului äidin 50-vuotissynttärit, jotka elän vähintään kerran viikossa uudelleen ja uudelleen. Se viikonloppu oli tajuton ja elämäni paras. Mä tunnen itseni etuoikeutetuksi, että mulla on aivan tajuttomasti lapsiaan rakastava ja kannustava äiti ja ennen kaikkea tajuttomasti meidän oikutteluita kestävä karhuemo.

Sitten vielä, että hostperheeni on niin ihana, että päästää minut kahden viikon lomalle Suomeen. Viikon päästä olen parhaiden ystävieni kanssa pikkujouluilemassa, olen saanut rutistaa kummityttöni, nähdä sielunsiskoni ja perheeni.

Onnellisuus ei tule sillä mitä tavoittelet, onnellisuus tulee sillä kun näet mitä sulla jo on. Ja mulla on miljoonien arvosta rakkaita ihmisiä ja muistoja elämässäni.

Just here and now, my life is perfect.

Dreams don't work unless you do.

Mä koko päivän kivasti ja mukavasti suunnittelin, että tänään ehdin panostamalla panostaa blogikirjotukseen, kun pääsen vasta kasilta töistä enkä varmaan jaksa lähteä enää mihinkään. Niin sitä kuitenkin Eevillä päätyi viestiä, että hei hae mut kasilta ja tehään jotain. Juupas-eipäs leikkien jälkeen pääsinkin jo 15 vaille kahdeksan ja niin me kaasuteltiin vapauteen!

Totesin siinä ehkä tuhannennen u-käännöksen jälkeen, että nää meidän tehään jotain illat ei pääty ikinä ei sitten millään ikinä hyvin. Tai siis päättyihän se hyvin, kun molemmat kotiin päästiin, mutta mitä siinä välissä tapahtuu niin se on suurta huutonaurua, outoja tuijotuksia ja suoraan sanottuna sähläystä. Kiva ja kätevä itsepalvelukassakin voi viedä kahdelta nerolta kevyesti todella paljon liikaa aikaa, kun ei vaan ymmärrä niitä idiooteille tehtyjä ohjeita. Järjenjättiläiset liikenteessä.

Mutta koska ilta sujuikin muissa merkeissä niin blogikirjoitus ei saa niin paljoa huomiota nyt osakseen, kun oli tarkoitus. Hyvin mennöö. Töitä teen suht tosi vähän ja tänäänkin ajan, jonka yksin Sällistä olin vastuussa niin se joko terapioi tai nukkui. Siinä kohtaa voin todeta, että on mulla helpoin hostlaps ikuna! Tosin mun naamassa ja käsissä olevat raatelunjäljet osoittaa kyllä aivan muuta. Sai se purtua mulle hampaidensa mukaiset mustelmat ranteeseen. Ne oli kuulkaas coolin näköset!

Nyt loppui hostäidin syyslukukausi ja jälleen kerran meillä starttaa uudenlainen arki. Varmaankin työtunteja mulla edelleen se pari päivässä on, mutta kuhan pyöriskelen ja pesen pyykkiä, kun vanhemmat lapsen kanssa riekkuvat. Tai terapioivat.

Sälli on kasvanu hurjasti näiden kolmen kuukauden aikana mitä täällä olen ollut. Niin pituutta, leveyttä kuin älyäkin. Sen sanavarasto on räjähdysmäisesti levinnyt ja osaa toistaa jo miltein kaikki sanat mitä pyydetään. Tai ainakin yrittää. Mun suosikkeja on ehkä sanat snake = naske (käärme) ja music = mukis (musiikki). Aina puren huulta Sällin niitä hokiessa.
Onhan sillä edelleen käytösvaikeuksia, mutta ainakin omalta kohdaltani tuntuu, että ne on jotenkin paremmin hallinnassa. Varmasti myöskin se, että tuntee lapsen paremmin koko ajan ja siihen yhdistettynä jatkuva puheenymmärtämisen kehittyminen Sällillä niin meidän tiimi toimii vaan paremmin ja paremmin. Lisäksi mä oon yllättyny siitä kuinka saakelinmoiset lehmän hermot mulla todellisuudessa on. Joku minut tunteva voisi väittää vastaan!

Nyt muiskis ja kauniita unia!

Viikon päästä mä istun lentokoneessa jo miltein Suomessa! HUISIA!

My goal is to build a life I don't need a vacation from!

Hei taas! Mulla on ollu hirveen kiva maanantai ja fiilis on ollu hirrrrveen hyvä. Töitä tein naurettavan vähän ja senkin ajan molemmat hostvanhemmat oli kotona eli hain Sällin koulusta, pakkasin sen seuraavan koulun tavarat ja heitin sen kouluun. Work hard, play hard? Sälli kyllä oli sen pari tuntisen mitä kotona vietti niin aikalailla ahteriin haulikolla posautettu karhu. Kun olin poikaa kouluun viemässä niin se heitti lelunsa ekan minuutin aikana Nevadaan ja kiljui niiden perään 10 minuuttia, kunnes se nukahti. Mä olin taas natsi enkä edes vilkassu kiljuvaa lasta. Mitäs viskoo lelujaan ympäri autoa, turha on sitten niiden perään ruikuttaa.

Kävin viemässä myös paketin postiin ja kuten Suomessakin niin ruuhka-aikaan ei tietenkään kannata avata postiin enemmän pisteitä kuin tasan se yksi. Jono kiersi about korttelin kun postista lähdin. Onneksi vasta siinä kohdin. Tänään sain myös viimeiset joululahjat ostettua. Huh, helpotus! Ja löysin vielä lahjat kaikille mistä olen ihan älyinnoissani. Voisinpa olla kärpäsenä katossa joka talossa missä minun paketteja avataan!

Eilen vaatimattomasti sanottuna maailman kaikkeuden mahtavin Eevi noukki mut taas kyytiin ja lähdettiin muiden riemuksi naureskelemaan kauppoihin. Päivän aikana me ei eksytty kertaakaan, rahaa ei tuhlattu ja auringossa saatiin kivoja kuvia!

Kaupoilla ei tultu kuvailtua, mutta sitten hurautettiin Atlantan keskustaan ja ihasteltiin joulua. Unohtamatta ruokailuhetkeä Hard Rock cafessa, joka muuten osoittautuis surkeimmaksi Hard Rockiksi missä olen koskaan ikinä milloinkaan käynyt. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta muuten se paikka oli vähän sinne päin-meiningillä kyhätty. 

Ja koska ollaan Suomesta niin mehän valitettiin kylmyyttä (+6) ja juostiin kauppoihin lämmittelemään. Sisulla mennään ja sitä rataa. Okei, voishan sitä kaivaa vähän enemmän vaatetta noille kylmille päiville jos lämpimänä haluais pysyä. Ei ole täälläkään ikuista kesää, sniif. 

Me tehtiin Eevin kanssa plääni meidän elämälle. Siihen kuuluu siis Floridan aurinkoa, hyvin palkattua nannya ja äisköille drinksuja käteen poolilla! Ainahan saa unelmoida, vai mitä? 

Että sirilimpsis vaan ja kohti maanantain ilkeää kaksoisiskoa tiistaita! 

Niin ja TJ 10 Suomeeeeeeeeeeeeen! <3

If your dreams do not scare you, they are not big enough.

Ihan koska Suomessahan sataa ja on harmaata 150% ajasta niin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi täälläkin päätti sitten olla tasaisen harmaata ja sateista. Ihan vaan noin niin kuin henkisenä tukena Suomelle. Tähän ikuiseen auringon paisteeseen oli jo sen verran ehtinyt tottua, että yksi sadepäivä ärrrsytti. Varsinkin kun Eevin kanssa reippahasti ajelimme ihan keskustaan ja olisi ollut kiva kuvata nätissä säässä, mutta eih niiiin eih! 

Me siis sunnattiin World of Coca Colaan. En oikein tiedä oliko meillä suunnitelmissa heilua siellä koko 7 tuntia mitä meillä yhteistä aikaa tälle päivälle oli vai eikö meillä vain ollut sen suurempia suunnitelmia. Noh mutta nyt on kokismaailma nähty. Seuraa kuvapläjäys, olkaatte hyvät! 

Koko rakennus siis ylläripylläri huipentui Coca Cola storeen, josta mulla olisi ehkä noin 150 kuvaa. Siinä kohtaa on kyllä osattu hyödyntää brandi oikein eikä tullut olo, että olisi pelkässä krääsäkaupassa. Mitään en ostanut, mutta ihan makeita juttuja siellä oli tarjolla. Kaikki vierailijat sai vielä kokispullot kaupan päälle ja tokihan siellä oli myös huone, jossa sai maistella maailman eri Coca Colan juomia. Kahden jälkeen mun oksurefleksi tuli ja tyydyin veteen ja kuvailuun. Ne oli niiiiin äklö makeita, jopa hiilihapotetut vedet, että yöks.

Toisaalta mulla oli kauhean ristiriitainen olo tuolla. Kierros alkoi kivalla ja ahh niin hymyilyttävällä 6 minuutin videolla, josta ei voinut olla tykkäämättä. Tokikin se oli tekemällä tehty, mutta fiilis oli hyvä. Seinillä luki koko ajan onnellisuudesta ja ilosta. Iloistahan porukka siellä olikin. Jääkarhu suukotelli, lapset virnuilivat ja joulupukit hymyili seinillä. Mutta samalla kaikki se onnellisuus ja ilo on pelkästään pullosta täynnä sokeria. Mä olen persomakealle, mutta jotenkin tässä kohtaa yhteiskuntaa, jossa hehkutetaan terveellisyyttä niin mulla oli paha ristiriita. Kyllä mä tykkäsin silti ja olihan se kiva nähdä!

Me sitten kokisteluiden jälkeen päätettiin vähä pyöriä ympyrää ja tutkia Atlantan keskustaa. Kokismaailman vieressä oli Olympiapuisto, joka ei nyt ihan mun puistojen ykköspaikalle päässyt monimutkaisuutensa takia. Tai sitten mä olin vaan totaallisesti hukannut kompassini. Tiedä häntä. Päädyttiin vähän luistelemaan ja syömään.

Vuokraluistimet on mitä on ja mun sielu hinkui päästä pyörimään piruetteja, tekemään käänteitä ja vaikka mitä muuta, mutta terillä, jotka liukui paremmin sivusuunnassa kuin eteenpäin en ihan viitsinyt. Mutta oli se silti kivaa. Hengittää jään hajua ja vähän edes vähänniinkuin luistella. 

Kuten kuvista näkyy niin mitä pidemmälle meidän päivä eteni niin pilvetkin yritti kaikota. Turistipällistelyiden päätteeksi tulin tulokseen, että tuo maailmanpyörä on muuten täysin samanlainen kuin Helsingissä tätä nykyään. Paitsi, että Helsingin omassa on lasit kivasti siniset, että saat vaan sinisiä kuvia. Ei kuitenkaan vielä menty tuohon pyörimään vaan odotetaan jotain niistä tuhannesta aurinkoisesta päivästä kun näkymät ovat varmasti kivemmat!