Ja niin tuli Sällistäkin iso poika. Kasvoi ulos taaperoiden klubista ja pääsi leikki-ikäisten sarjaan. Ihan kun se olisi yhdessä yössä venähtänyt pituutta 10 senttiä ja mun hauikset surkastunu, koska nykyään se painaa. Mutta painakoon. On sitä silti ihana halata ja pussata.
Kun pääsi tähän "ikäihmisten sarjaan" niin aloitti myös uuden koulun! Kello soi 6.40 pikkuisella ja kouluun käy tie seittemältä. Koulussa ollaan 7.15. Tai huijasin. Ne on. En mä. Mä nukun! Mun hostäiti on ehkä maailman suuri sydämisin ihminen ja kun tiesi (oonkohan kertonu tän jo täällä?) että vihaan aamuherätyksiä niin hoitaa lapsen aamulla. Tokikin se tietää mulle pidempiä iltoja, mutta how cares! Mä saan nukkua kasiin, jollon ponkasen lenkille. Jos ei sada. Jota täällä tapahtuu kerran kaks kuukauteen.
Kuinka ihana onkaan sitten hakea 10.30 tuo Sälli koulusta. Lasioven takaa se aina bongaa mut ja koko pihan täyttää riemastunut kiljaisu. Kun ovi aukeaa niin villivarsa on irti ja se syöksyy mun syliin. En oo ehkä ikinä tuntenu itteäni niin rakastetuksi kuin silloin kun ne pienet tahmeat sormet on kaulan ympärillä ja suukkoja jaellaan miljoona.
Siihen jääkin meidän päivien hyvät hetket. Koska ennen seiskaa herätys ja miljoona tuntia terapiaa ei vaan sovi yhteen ja mulla on aikamoinen kiukkupeppu täällä loppupäivän. Hiljenee päikkäreille. Sieltä se heräsi tänään onneks hymyille. Se hymy kesti 10 minuuttia jonka jälkeen raivottiin, kun otin askeleen Sälliä aikaisemmin, laitoin lasini pyödälle, täytin nokkamukin jne. Riemastuttavaa. Or not.
Sälli rakastaa uimista ja vettä. Eilen innoissani selitin koulun jälkeen, että jeejee tänään on uintia. Ajettiin onnellisesti Cheekiä ja Elastista laulellen (tai kuka lauloi ja kuka ei) uimahallille. Parkkipaikalla Sälli ei pysynyt enää housuissaan vaan kiljahteli ilonkiljahduksia. Tartuin uimahallin oven kahvaan ja samalla mun päähän tulee viime viikolta lause "Nähdään kahden viikon päästä, ensi viikolla ei ole uintia." Well well well juoksenko kovaa ettei Sälli ehdi tajuta mitä tapahtuu vai hiivinkö ja ujutan meidät autoon niin ettei se tajua. Koska raivari oli taattu. Siis 100%. Samalla sekunnilla saan tekstarin hostäidiltä "Unohdin muistuttaa ettei tällä viikolla ole uintia! Sori!" Myöhästä nyt.
Pokerinaamalla nappasin tiukasi pojan kädestä ja kävelin autolle. Vähän sen polvet jo matkalla löi lukkoa, kun tajusi mitä kohti ollaan menossa. Sitten kun avasin auton oven niin riemu repesi. Siinä maassa se kiljui ennen kuin sain sen syliin ja jalat edellen yritin sukeltaa sen kanssa autoon.Virhe. Sehän leväytti jalat niin levälleen ettei mahduttu auton ovesta sisään. Fiksu poika. Voitin kuitenkin painimatsin ja sain pojan köytettyä istuimeensa kiinni. En tosin tiedä mikä osa edelle mentiin autoon, mutta sinne päästiin!
20 minuuttia ajoin kotiin ja kuuntelin silkkaa kiljuntaa ja karjuntaa. Kovasti se lapsi osoitteli tulosuuntaan, että sinne pitäs mennä ja uimaan pitäs päästä. En voinu ku hokea, että olen kovin super pahoillani, mutta nyt kävi näin. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä lapsi vaan! Uusinta painiottelusta saatiin kun yritin saada lapsen sisälle oven taakse turvaan. Sainkin, mutta sainpas kuunnella taas kiljuntaa. Kaivoin leffat esiin ja tilanne rauhoittui. Kiitos ja anteeksi Sälli.
Mähän vietän Sällin kanssa päivät. Hostäiti on puolisen tuntia aamulla ja tunnin illalla. Tänään varsinkin sain kommenttia, kuinka minua kutsutaan äidiksi (totta, en myöntänyt) ja kuinka asiat näytetään minulle eikä hänelle. Totta sekin. Yritänkin tyrkyttää Sälliä äidilleen joka välissä. Että vähän saataisiin puntteja tasoitettua. Ja toki kun istun terapioissa sun muissa mukana niin näen kuinka raivarit hoidetaan ja esimerkiksi tänään rauhoitin kiljuvan lapsen äidin katsoessa vierestä, mitä pitäisi tehdä. Yritä siinä sitte olla astumatta äidin varpaille. Ainakaan kovinkaan pahasti. Mä olen nyt tällä viikolla huomannu tuon, että minua osoitellaan ja huudetaan "MOMMY!" korkeelta ja kirkkaasti. Hups.
Täällä on alkuviikko paistateltu +30 asteessa. En valita. Lokakuun loppu ja hellettä piisaa. Oli ihana itseasiassa uskaltautua laittaa ihan hame ja nauttia lämmöstä ulkona! Nyt tosin perjantaiksi eli Halloweeniksi on luvattu tokikin alle 20 astetta ja mun toppi yläosainen puku tarvii siis lämmikettä! Houston, we have a problem!
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
lauantai 25. lokakuuta 2014
Keep calm and always sparkle
Hiphei! Mähän olen innostunu bloggaaja just nyt. Nyt on kuitenkin taas niin peukut kattoon meininki, että oli pakko tulla lyhyesti turisemaan.
Hostäidin koulukaveri on täällä yökylässä ja nauroi katketakseen kertoessani meidän piippauksen metsästys tarinaa. Siihen päälle kerroin kuinka hostäitini ajoi Sällin synttärilahjakellon yli autolla niin kaveri totesi, että ootteko ikinä ajatellu kuvata tosi-tv:tä teidän kahden arjesta? Hyvä idea! Tästä sirkuksesta saisi niin viihdyttävää materiaalia, että oksat pois!
Mutta piippaus on kadonnu ja se kelloki toimii! Kellon tarina meni siis niin, että postimies Pate jätti paketin just kulmalle, mistä ajetaan autotalliin. Toinen auto ajetaan sen kulman aivan vierestä ja viisi sekuntia ennen sanoin, että muista siinä on se kello. MIKÄ TOI ÄÄNI OLI? Se. Kello. Mistä. Varoitin. HAE SE! PELASTA SE! TEE JOTAIN! Mä kaivoin sitä sitte renkaitten alta ja se toimi! Eihän se paketista ollu ku kaunis muisto jäljellä, mutta kello toimii. 3-vuotiasta ei varmaan hetkauta hirveesti missä paketissa se tulee.
Mä en ihmettele jos joku psykologi toteasi Sällin joskus kasvaneen kieroon joutuessaan katsella meidän sähläystä hostäidin kanssa. Okei moni asia tapahtuu Sällin nukkuessa niin säästyypä se näiltä kommelluksilta.
Mutta huomenna mun wanna be little brother that I never had täyttää kolme. Sniif. Kokonaiset kolme. Sitte meillä ei oo enää taaperoa. Mukamas iso poika. Sniif. Mutta huomenna on luvassa kakkua, herkku, lahjoja ja riehumista sydämen kyllyydestä. Me likes. Illalla sitten kummitustalo saksalaisten kanssa. Oh dear God save me. Viime kerrran Silver Bayn talo kummittelee edelleen mielessä...
Nyt vähä hömppä tvtä ja sit nukkuu! Aamulla pitää kuitenkin laittaa naama synttärikuntoon ja kutrit kans!
Hostäidin koulukaveri on täällä yökylässä ja nauroi katketakseen kertoessani meidän piippauksen metsästys tarinaa. Siihen päälle kerroin kuinka hostäitini ajoi Sällin synttärilahjakellon yli autolla niin kaveri totesi, että ootteko ikinä ajatellu kuvata tosi-tv:tä teidän kahden arjesta? Hyvä idea! Tästä sirkuksesta saisi niin viihdyttävää materiaalia, että oksat pois!
Mutta piippaus on kadonnu ja se kelloki toimii! Kellon tarina meni siis niin, että postimies Pate jätti paketin just kulmalle, mistä ajetaan autotalliin. Toinen auto ajetaan sen kulman aivan vierestä ja viisi sekuntia ennen sanoin, että muista siinä on se kello. MIKÄ TOI ÄÄNI OLI? Se. Kello. Mistä. Varoitin. HAE SE! PELASTA SE! TEE JOTAIN! Mä kaivoin sitä sitte renkaitten alta ja se toimi! Eihän se paketista ollu ku kaunis muisto jäljellä, mutta kello toimii. 3-vuotiasta ei varmaan hetkauta hirveesti missä paketissa se tulee.
Mä en ihmettele jos joku psykologi toteasi Sällin joskus kasvaneen kieroon joutuessaan katsella meidän sähläystä hostäidin kanssa. Okei moni asia tapahtuu Sällin nukkuessa niin säästyypä se näiltä kommelluksilta.
Mutta huomenna mun wanna be little brother that I never had täyttää kolme. Sniif. Kokonaiset kolme. Sitte meillä ei oo enää taaperoa. Mukamas iso poika. Sniif. Mutta huomenna on luvassa kakkua, herkku, lahjoja ja riehumista sydämen kyllyydestä. Me likes. Illalla sitten kummitustalo saksalaisten kanssa. Oh dear God save me. Viime kerrran Silver Bayn talo kummittelee edelleen mielessä...
Nyt vähä hömppä tvtä ja sit nukkuu! Aamulla pitää kuitenkin laittaa naama synttärikuntoon ja kutrit kans!
perjantai 24. lokakuuta 2014
Stay patient and trust your journey.
Musta tuntuu, että oon koko päivän pyörittäny 12 lapsista perhettä yksin vailla tukea ja turvaa. Paitsi tekstareiden välityksellä hostäitini. HUH. Ja todellisuudessa mulla on se yks hostlapsi. Ja sekin on 3-vuotias sunnuntaina. En tiedä, mistä ne kuvitteelliset 11 muuta tuli, mutta apua mä olen väsynyt.
Hyvät uutiset on ne, että pääsin takaisin omaan kolooni. Tokikin vaikka kuinka pitkin päivää suunnittelin, että syöksyn samantien vierashuoneeseen tai kolooni kun hostäiti tulee kotiin ja vapauttaa minut, niin jotenkin mä nukutin lapsen ja sen jälkeen istuin työhuoneessa juoruamassa naapureista tunnin tai kaks hostäidin kanssa. Hups.
Koulun jälkeen tuli käytösterapeutti ja kaikki meni kivasti. Mä istuskelin niiden kanssa, tyhjensin astiapesukonetta ja siivoskelin aikani kuluksi. Ovikello soi ja vuotoasiamies astuu sisään ja helvetti on irti. Pihalla juoksee kolme koiraa eri suuntiin, lapsi kiljuu ylhäällä ja käytösterapeutista tulee kädetön todella väärään aikaan. Koirien lisäksi pihalla kirmaa Huan-Pabloooooo ja tämän alaiset puutarhatöissä espanjaa hihkuen. Tämän lisäksi puhelin soi minuutin välein ja toisen minuutin mä yritän soittaa takaisin yhtiöön, joka voisi ratkaista meidän kellarin piipittävän aikapommin!
Kaks tuntia mä hoisin näitä 11 kuvitteellista lasta, tekstasin hostäidin kanssa tilanteesta. Millon piti näyttää kellari, milloin suhkulähde, milloin Huan-Pablolta oli työmies hukassa, milloin Sälli vaati päästä vapauttamaan makkariin teljetyt koirat. Silloinkin toki tää mun niin ihannoima käytösterapeutti katselee kauempaa kun minä spurttaa alakerrasta kovempaa ylös kuin Usain Bolt satasella. Mista mina voida avata autotallin ovi? Missa olla sprrrrrinklerit? Huan-Pablo huutelee olan yli. MINÄ. EN. TIEDÄ. Mä näytin varmaan juuri siltä piirroshahmolta kuin ponnarista napsahtelee hiuksia joka suuntaa ja savua nousee korvista. Nyt voin sanoa eläneeni sirkuksen keskellä. Toden totta.
Vuotoasiamies ei saanu hittoakaan aikaseks. Voi olla, että teillä vuotaa ja voi olla että, ei. Aha. Sherlock. Kellarissa päätti sitten kysäistä kuitenkin "tiiätkö, että täällä piippaa joku?" EN. KIITOS KUN KERROIT! Mun ilme ois varmaan voinu tappaa, koska se hiljeni ja luikki pihalle vähin äänin.
Kukaan mistään mikä-teille-piippaa-firmasta ei ikinä tavoittanu meitä tai me niitä. Hostäidin tullessa kotiin hän kysyi, että sovitaanko, että mä laitan lapsen nukkumaan ja se selvittää kissojen ja koirien kanssa mistä se ääni tulee. Okra. Sälli kylvyn kautta unille.
Loppuilta menikin sitten siinä, että se ääni oli siirtynyt yläkertaan. Mä myörin lattioilla ja hostäiti käveli pöydillä kun sitä etittiin. Kellaria tutkiessaan hostäiti oli päättänyt siivota ja raijasi aimoannoksen roskia ylös. 45 minuutin myörimisen ja säntäilyn jälkeen jompikumpi meistä nosteli kulmiaan ja kysyi ihan huomaamattomasti, että oisko se ääni voinu siirtyä ylös noiden roskien kanssa. Katos prkl. Olihan se. Sherlock ja sitä rataa. Ääni on poissa, vuoto jatkuu ja puutarha hoidettu! Niin ja lapsi elossa.
En tiiä kerroinko muuten vielä täällä, mutta mut pyydettiin marraskuussa elokuvafestareille tulkiksi suomalaiselle elokuvaohjaajalle. Järjestäjät ei tiedä osaako tyyppi englantia, mutta haluuvat varmuudeksi sinne tulkin paikalle. Kuulma ei ketään muuta suomalaista tullut mieleen. Kumma juttu! No pääsenpä ilmaiseksi hengailemaan festareille ja ehkä jopa vähä sönköttämään google translatorin avulla enklantia!
Nyt musta tuntuu, että mun elämään on alkanut löytyä se rauha mitä halusinkin tänne tullessa. Arki rullaa, päivät pyörii eteenpäin nauraen ja panikoiden. Iltaisin on kuitenkin kiva fiilis mennä nukkumaan ja huomista odottaa innolla. Tänään sanoin hostäidillenikin, että omasta mielestäni tää meidän homma toimii superhyvin, me ollaan tiimi ja arvostetaan toistemme tekemää työtä. Onhan tää kaaosta ja sirkusta, kun kaksi naista pyörittää taloutta, mutta onneksi meillä on molemmi vedenkestävä huumorintaju ja Sälli ei niin kaikkea vielä ymmärrä, mitä täällä aina tapahtuu!
Just nyt on kuitenkin tosi hyvä olla.
Hyvät uutiset on ne, että pääsin takaisin omaan kolooni. Tokikin vaikka kuinka pitkin päivää suunnittelin, että syöksyn samantien vierashuoneeseen tai kolooni kun hostäiti tulee kotiin ja vapauttaa minut, niin jotenkin mä nukutin lapsen ja sen jälkeen istuin työhuoneessa juoruamassa naapureista tunnin tai kaks hostäidin kanssa. Hups.
Koulun jälkeen tuli käytösterapeutti ja kaikki meni kivasti. Mä istuskelin niiden kanssa, tyhjensin astiapesukonetta ja siivoskelin aikani kuluksi. Ovikello soi ja vuotoasiamies astuu sisään ja helvetti on irti. Pihalla juoksee kolme koiraa eri suuntiin, lapsi kiljuu ylhäällä ja käytösterapeutista tulee kädetön todella väärään aikaan. Koirien lisäksi pihalla kirmaa Huan-Pabloooooo ja tämän alaiset puutarhatöissä espanjaa hihkuen. Tämän lisäksi puhelin soi minuutin välein ja toisen minuutin mä yritän soittaa takaisin yhtiöön, joka voisi ratkaista meidän kellarin piipittävän aikapommin!
Kaks tuntia mä hoisin näitä 11 kuvitteellista lasta, tekstasin hostäidin kanssa tilanteesta. Millon piti näyttää kellari, milloin suhkulähde, milloin Huan-Pablolta oli työmies hukassa, milloin Sälli vaati päästä vapauttamaan makkariin teljetyt koirat. Silloinkin toki tää mun niin ihannoima käytösterapeutti katselee kauempaa kun minä spurttaa alakerrasta kovempaa ylös kuin Usain Bolt satasella. Mista mina voida avata autotallin ovi? Missa olla sprrrrrinklerit? Huan-Pablo huutelee olan yli. MINÄ. EN. TIEDÄ. Mä näytin varmaan juuri siltä piirroshahmolta kuin ponnarista napsahtelee hiuksia joka suuntaa ja savua nousee korvista. Nyt voin sanoa eläneeni sirkuksen keskellä. Toden totta.
Vuotoasiamies ei saanu hittoakaan aikaseks. Voi olla, että teillä vuotaa ja voi olla että, ei. Aha. Sherlock. Kellarissa päätti sitten kysäistä kuitenkin "tiiätkö, että täällä piippaa joku?" EN. KIITOS KUN KERROIT! Mun ilme ois varmaan voinu tappaa, koska se hiljeni ja luikki pihalle vähin äänin.
Kukaan mistään mikä-teille-piippaa-firmasta ei ikinä tavoittanu meitä tai me niitä. Hostäidin tullessa kotiin hän kysyi, että sovitaanko, että mä laitan lapsen nukkumaan ja se selvittää kissojen ja koirien kanssa mistä se ääni tulee. Okra. Sälli kylvyn kautta unille.
Loppuilta menikin sitten siinä, että se ääni oli siirtynyt yläkertaan. Mä myörin lattioilla ja hostäiti käveli pöydillä kun sitä etittiin. Kellaria tutkiessaan hostäiti oli päättänyt siivota ja raijasi aimoannoksen roskia ylös. 45 minuutin myörimisen ja säntäilyn jälkeen jompikumpi meistä nosteli kulmiaan ja kysyi ihan huomaamattomasti, että oisko se ääni voinu siirtyä ylös noiden roskien kanssa. Katos prkl. Olihan se. Sherlock ja sitä rataa. Ääni on poissa, vuoto jatkuu ja puutarha hoidettu! Niin ja lapsi elossa.
En tiiä kerroinko muuten vielä täällä, mutta mut pyydettiin marraskuussa elokuvafestareille tulkiksi suomalaiselle elokuvaohjaajalle. Järjestäjät ei tiedä osaako tyyppi englantia, mutta haluuvat varmuudeksi sinne tulkin paikalle. Kuulma ei ketään muuta suomalaista tullut mieleen. Kumma juttu! No pääsenpä ilmaiseksi hengailemaan festareille ja ehkä jopa vähä sönköttämään google translatorin avulla enklantia!
Nyt musta tuntuu, että mun elämään on alkanut löytyä se rauha mitä halusinkin tänne tullessa. Arki rullaa, päivät pyörii eteenpäin nauraen ja panikoiden. Iltaisin on kuitenkin kiva fiilis mennä nukkumaan ja huomista odottaa innolla. Tänään sanoin hostäidillenikin, että omasta mielestäni tää meidän homma toimii superhyvin, me ollaan tiimi ja arvostetaan toistemme tekemää työtä. Onhan tää kaaosta ja sirkusta, kun kaksi naista pyörittää taloutta, mutta onneksi meillä on molemmi vedenkestävä huumorintaju ja Sälli ei niin kaikkea vielä ymmärrä, mitä täällä aina tapahtuu!
Just nyt on kuitenkin tosi hyvä olla.
torstai 23. lokakuuta 2014
All the great changes are preceded by chaos.
Meidän paatti keikkuu aika pahasti puolelta toiselle koko ajan. Hostäiti tekee kaikkensa ja minä teen kaikkeni, eli molemmat raadetaan yötä päivää miltein niska limassa että tää talous pyörisi. Tänään sitten ajateltiin kaiken olevan suhtkoht kunnossa ja minä saisin nauttia rauhastani ja hostäiti tehdä rästijuttujaan, joita on koulustakin melkoinen pino.
No mitä vielä. Dinnerin jälkeen sujahdan omaan rauhaani ja... PIIP PIIP PIIP rikkoo hiljaisuuden. Noin minuutin mittainen tauko ja uudestaan. Paikannan äänen teknisestä tilasta/konehuoneesta/mistälie ja raportoin yläkertaan havaintoni. Siitähän lähti ruletti liikkeelle eikä kukaan tässä taloudessa ole hengähtänyt since then.
Vuorotellen ollaan takapuolet pystyssä tai korva seinässä tai katossa kiinni kuulostelemassa, että mistä tuo piipitys kuuluu. Toinen aina vahtii Sälliä. Lopputulema on se, että hostäiti kaivoi kaikki manuaalit esiin ja tutkii, mikä niistä sanoo että se laite piippaa. Ei mikään. Thanks.
Mun kymmenen ja puolen tunnin työpäiväni venyy ja paukkuu, kun hostäiti soittelee tuhat ja sata paikkaa läpi. Sällin kylpyaika tulee ja ihan sääliksi kävi toista kun tuulesta vaan temmataan, että nyt lähdetään kylpyyn! Ei kumpikaan huomattu kelloa ja ehditty varoittelemaan, että hetki lähestyy. Kylvetän raivoavan pojan, joka huutaa räkä ja kyyneleet poskella milloin mitäkin. Ei se varmaan itekkään tienny miks se huus enää lopulta. Lopulta sain rääkyjänhäkkiinsä pinnasänkyynsä ja mä pääsin suihkuun.
Hostäiti antoi meille kaikille kuitenkin porttikiellon kellariin eli mä tulin yökylään yläkertaan. Mitä vanhemmaksi mä tuun niin sitä enemmän inhoan muutoksia ja uusia asioita (jep, vähän paukuttelen rajojani lähtemällä au pairiksi!), niin tää yökylä ei kauheasti innosta mua. Kellarissa on täyshiljaisuus. Täällä oven takana suhaa kolme koiraa ja seinän takana on Sälli, joka yleensä kylläkin nukkuu yönsä heräämättä. Pessimisti ei pety, katotaan niin se huutaa ens yön tunnin välein. Mä toivon ja toivokaa tekin, että huomenna asia ratkeaisi ja saisin palata viikonlopuksi omaan kolooni. Pliis pliis pliis.
Huomenna mun vastuulle on vieritetty putkimiehen viihdyttäminen. Eilen täällä kävi yksi putkimies toteamassa ettei vuoto ole talon sisällä vaan ulkopuolella. Huomenna sitten tulee putkimies kuuntelemaan meidän pihamaata jollain superkorvakoneella, että missä se siellä on. Ja mä hoidan priiffauksen ja lopputuleman. Oh boy!
Ohh ja ahh vaan kun tulee viikonloppu niin tarpeeseen. Itselläni se tottakai tietää vapaata, mutta vähän sääliksi käy hostäitiäni, jolla se ei todellakaan ole vapaa. Opiskelee lakia ja on äiti 3-vuotiaalle autistille. Mies työskentelee pitkiäkin aikajaksoja ulkomailla. Mä luulin jo, että tänään se repeää itkuun yhdessä vaiheessa. Työpöydällä on pino koulujuttuja, yhtäkkiä soittaa sosiaalityöntekijä, joka haluaa nähdä JUST TÄNÄÄN, vesiputket vuotaa, kellari piipittää, Sälli saakin uudesta koulusta paikan, no sehän tietää 1000 sivua täytettäviä papereita lisä, vakuutusasioita on aina hoidettavan pojan hoidon takia jii än ee. Niin ja ne sen lukukauden päättökokeet on tulossa.
Jos tässä meidän hullunmyllyssä on jotain hyvää niin uskokaa tai älkää, päivät sujahtaa näiden tapausten kanssa hyvinkin nopeasti ohi!
HUH.
Oih ja ainiin. 56 päivää, että astun taas Suomen maaperälle. 18.12 lähden kahden ja puolen viikon joululomalle kotiin! Ehkä tirautin muutaman onnenkyyneleen maksaessani lentoliput. En malta odottaa, että pääsen halaamaan kaikkia taas. Mulla on teitä ikävä!
No mitä vielä. Dinnerin jälkeen sujahdan omaan rauhaani ja... PIIP PIIP PIIP rikkoo hiljaisuuden. Noin minuutin mittainen tauko ja uudestaan. Paikannan äänen teknisestä tilasta/konehuoneesta/mistälie ja raportoin yläkertaan havaintoni. Siitähän lähti ruletti liikkeelle eikä kukaan tässä taloudessa ole hengähtänyt since then.
Vuorotellen ollaan takapuolet pystyssä tai korva seinässä tai katossa kiinni kuulostelemassa, että mistä tuo piipitys kuuluu. Toinen aina vahtii Sälliä. Lopputulema on se, että hostäiti kaivoi kaikki manuaalit esiin ja tutkii, mikä niistä sanoo että se laite piippaa. Ei mikään. Thanks.
Mun kymmenen ja puolen tunnin työpäiväni venyy ja paukkuu, kun hostäiti soittelee tuhat ja sata paikkaa läpi. Sällin kylpyaika tulee ja ihan sääliksi kävi toista kun tuulesta vaan temmataan, että nyt lähdetään kylpyyn! Ei kumpikaan huomattu kelloa ja ehditty varoittelemaan, että hetki lähestyy. Kylvetän raivoavan pojan, joka huutaa räkä ja kyyneleet poskella milloin mitäkin. Ei se varmaan itekkään tienny miks se huus enää lopulta. Lopulta sain rääkyjän
Hostäiti antoi meille kaikille kuitenkin porttikiellon kellariin eli mä tulin yökylään yläkertaan. Mitä vanhemmaksi mä tuun niin sitä enemmän inhoan muutoksia ja uusia asioita (jep, vähän paukuttelen rajojani lähtemällä au pairiksi!), niin tää yökylä ei kauheasti innosta mua. Kellarissa on täyshiljaisuus. Täällä oven takana suhaa kolme koiraa ja seinän takana on Sälli, joka yleensä kylläkin nukkuu yönsä heräämättä. Pessimisti ei pety, katotaan niin se huutaa ens yön tunnin välein. Mä toivon ja toivokaa tekin, että huomenna asia ratkeaisi ja saisin palata viikonlopuksi omaan kolooni. Pliis pliis pliis.
Huomenna mun vastuulle on vieritetty putkimiehen viihdyttäminen. Eilen täällä kävi yksi putkimies toteamassa ettei vuoto ole talon sisällä vaan ulkopuolella. Huomenna sitten tulee putkimies kuuntelemaan meidän pihamaata jollain superkorvakoneella, että missä se siellä on. Ja mä hoidan priiffauksen ja lopputuleman. Oh boy!
Ohh ja ahh vaan kun tulee viikonloppu niin tarpeeseen. Itselläni se tottakai tietää vapaata, mutta vähän sääliksi käy hostäitiäni, jolla se ei todellakaan ole vapaa. Opiskelee lakia ja on äiti 3-vuotiaalle autistille. Mies työskentelee pitkiäkin aikajaksoja ulkomailla. Mä luulin jo, että tänään se repeää itkuun yhdessä vaiheessa. Työpöydällä on pino koulujuttuja, yhtäkkiä soittaa sosiaalityöntekijä, joka haluaa nähdä JUST TÄNÄÄN, vesiputket vuotaa, kellari piipittää, Sälli saakin uudesta koulusta paikan, no sehän tietää 1000 sivua täytettäviä papereita lisä, vakuutusasioita on aina hoidettavan pojan hoidon takia jii än ee. Niin ja ne sen lukukauden päättökokeet on tulossa.
Jos tässä meidän hullunmyllyssä on jotain hyvää niin uskokaa tai älkää, päivät sujahtaa näiden tapausten kanssa hyvinkin nopeasti ohi!
HUH.
Oih ja ainiin. 56 päivää, että astun taas Suomen maaperälle. 18.12 lähden kahden ja puolen viikon joululomalle kotiin! Ehkä tirautin muutaman onnenkyyneleen maksaessani lentoliput. En malta odottaa, että pääsen halaamaan kaikkia taas. Mulla on teitä ikävä!
tiistai 21. lokakuuta 2014
You must do the thing you think you cannot do.
Mun soulmate Delawaresta (tai vissiin sen vois jo kohta vaihtaa Kuopioksi... Vaan rapiat kolme vuotta Delawaresta aikaa!) kysyi tänään, että miten menee? Sanoin, että sekunnin välein hyvin ja huonosti. Hän tunnisti nää fiilikset ja muistutteli, että viimeksi meillä oli samaa. Pitäiskö se vanha blogi tosissaan ottaa tähän rinnalle niin näkisi totuuden? No sen tunnustan jo viime vuodelta, että täällä tunteet menee sekunnissa ylös ja alas ja ne menee ääripähiin potenssiin miljoona.
Meille rantautui viikonloppuna uusi koira. Herra F. Pehmolelulta näyttävä löytöeläinkodista hommattu koira, jonka uskomaton positiivisuus ja tarmo on ihan söpöä katseltavaa. Mitä sitte jos toi vahingossa astu mun päälle! Rakastan sitä silti! Mitä sitte vaikka toi neiti M mulle murahtelee ja näykkii! Mä rakastan sitä silti! Mitä sitte vaikka Herra K läpsii ku varastan sen lelut! Rakastan sitä ja leluja silti!
Sen pieneen ruumiiseen verrattuna 5 kilometrin mittainen häntä vispaa pystyssä 24/7 ja mitä lähempänä ihmistä saa nukkua, sitä parempi. Parasta on kun aamuisin pääsee perheen au pairin pään viereen aamupäikkäreille.
Mutta tää Herra (tai tästä edespäin Ipana) F on kyllä rasittavan riemastuttava. Se sujahtaa ku ohjus kun oven avaa niin ulos ja aloittaa elämänsä suuren seikkailun kaikkia rakastaen. Eilen mulla roikkui käsissä kiljuva ja sätkivä apina (tuntee myös nimen Sälli) ja kiljuin F:ää takas sisälle. Naapurit vähä hymisi mulle. Lopulta sain F:n sisälle ja MM-tason painiotteella Sällin köytettyä turvaistuimeen niin tiukalle, että se melkeen sinerti jo. Noei vai. Kyllä se hengitti. Kai. Ja tämä episodi tapahtui kahdesti eilisen aikana. Mun huumorintaju katosi jonnekkin maan uumeniin kun tajusin toisen kerran F:n viipottavan pihalla. Olin palauttamassa sen hurtan just sinne metikköön, mistä se alunperin löydettiinkin.
Mä en jotenkaan ymmärrä maanantaita. Eilenkin olin elin otsassa heti kun mä silmäni auki sain ja tottakai, tottakai, se pahatuulisuus tarttuu lapseen salamana. Sain sitte maistaa omaa lääkettäni ja katselin koko päivän kiukuttelevaa lasta. Se viskasi kellarin portaista kaiken irtaimiston, mitä jaksoi kantaa. Sohvaki olisi menny jos kaurapuuroa olisi syöty enemmän. Lopulta lukitsin jo ovia, kun se viskominen ei vaan loppunut. Rrrraivostuttavaa. Oh dear God, haluanko mä ikinä omia lapsia?!
Meille rantautui viikonloppuna uusi koira. Herra F. Pehmolelulta näyttävä löytöeläinkodista hommattu koira, jonka uskomaton positiivisuus ja tarmo on ihan söpöä katseltavaa. Mitä sitte jos toi vahingossa astu mun päälle! Rakastan sitä silti! Mitä sitte vaikka toi neiti M mulle murahtelee ja näykkii! Mä rakastan sitä silti! Mitä sitte vaikka Herra K läpsii ku varastan sen lelut! Rakastan sitä ja leluja silti!
Sen pieneen ruumiiseen verrattuna 5 kilometrin mittainen häntä vispaa pystyssä 24/7 ja mitä lähempänä ihmistä saa nukkua, sitä parempi. Parasta on kun aamuisin pääsee perheen au pairin pään viereen aamupäikkäreille.
Mutta tää Herra (tai tästä edespäin Ipana) F on kyllä rasittavan riemastuttava. Se sujahtaa ku ohjus kun oven avaa niin ulos ja aloittaa elämänsä suuren seikkailun kaikkia rakastaen. Eilen mulla roikkui käsissä kiljuva ja sätkivä apina (tuntee myös nimen Sälli) ja kiljuin F:ää takas sisälle. Naapurit vähä hymisi mulle. Lopulta sain F:n sisälle ja MM-tason painiotteella Sällin köytettyä turvaistuimeen niin tiukalle, että se melkeen sinerti jo. Noei vai. Kyllä se hengitti. Kai. Ja tämä episodi tapahtui kahdesti eilisen aikana. Mun huumorintaju katosi jonnekkin maan uumeniin kun tajusin toisen kerran F:n viipottavan pihalla. Olin palauttamassa sen hurtan just sinne metikköön, mistä se alunperin löydettiinkin.
Mä en jotenkaan ymmärrä maanantaita. Eilenkin olin elin otsassa heti kun mä silmäni auki sain ja tottakai, tottakai, se pahatuulisuus tarttuu lapseen salamana. Sain sitte maistaa omaa lääkettäni ja katselin koko päivän kiukuttelevaa lasta. Se viskasi kellarin portaista kaiken irtaimiston, mitä jaksoi kantaa. Sohvaki olisi menny jos kaurapuuroa olisi syöty enemmän. Lopulta lukitsin jo ovia, kun se viskominen ei vaan loppunut. Rrrraivostuttavaa. Oh dear God, haluanko mä ikinä omia lapsia?!
lauantai 18. lokakuuta 2014
If you wanna find happiness, find gratitude.
Hei taas! Minä täällä. Oon yhtä hymyä tällä hetkellä ja jammailen yökkärissä Vain Elämään jälkimainingeissa niin päätin tulla vaan kertomaan, että mä oon ihan tajuttoman onnellinen tällä hetkellä, tässä paikassa. Tää lauantai on ollut huikee, oon kikattanu yliväsymyksen kourissa auton etupenkillä, tanssin valssia paistinlastan kanssa ja silitelly ylisöpöjä koiranpentuja. Huikeeta.
Oon siis viettäny hostäidin ja Sällin kanssa aikaa. Tehtiin täsmäisku (täsmäraivari) Costcoon ja mäki sain jäsenkortin. Siihen kauppaan ei katos pääse sisään ilman kuvallista jäsenkorttia. Suuren maailman touhuja! Costco on siis sellainen varastomyymälä valtavine pakkauksineen. Oikeasti valtavine. 64 kananmunaa, 20 omenaa, mehutonikoita niin isoja etten mä jaksa edes nostaa ja niin edelleen. Jaolihansielläsejouluosastokinjo.............
Costcon jälkeen mä vähä viestittelin sakemannien kanssa, että what's up duuuuuuudes? Mutta ne oli jotenkin nihkeenä. Ehkä halus sylkeä saksaansa keskenään tänään eikä ottaa suomijunttia mukaansa. Who knows? Mä lösähdin sängylle ja aloin tuijottamaan Vain Elämää-jaksoa ja rakastuin siihen ohjelmaan taas vähän lisää. Miten voikaan olla noin huikee sarja? Siis ihan oikeasti. Yksi jakso saa aikaan niin valtavan riemun ja ilon, vaikka itkettäisikin että voisin ylistää sitä ohjelmaa ikuisesti.
Jätin jakson kuitenkin kesken ja hilasin itteni lenkille. Jatkoin suomimusan popittamista ja tiedättekö, että oli ihana lenkkeillä hymyillen, jammailla ja laulaa ja saada vastaantulijat ja autoilijat oikeasti hymyilemään nähdessään mun onnellisuuskuplan! Oli ihan saada viedä sitä hyvää oloa eteenpäin ja ehkä vain sillä leveällä hymyllä pelastaa jonkun huono päivä!
Lenkin jälkeen mä suunnattiin eläinsuojeluyhdistykseen. Hostäiti on saanu nyt päähän pinttymän, että haluaa kolmannen koiran. Ei pentua, vaan jonkun aikuisen hyvän koiran, joka tarttee kodin. Mähän rakastuin jokaiseen ja olin varastamassa miljoona mukaani. Ne oli iiiihania. Paikka oli valtava ja tosi siisti ja moderni. Vähän kävin hipsuttamassa kissojakin.
Mitään sellaista ei kuitenkaan löydetty, että olisi todella kiinnostuttu ja huomenna jatkuu etsikäämme The Koira Numero 3-projekti. Sälli kylläkin vaikuttaa (oh dear God) kuumeiselta ja sen on parempi kokea ihme parantuminen huomenna, koska maanantai ja kipeä rääkyvä 2-vuotias. Oh dear God vaan uudestaan. Mutta hostäiti lupasi lähettää mulle savumerkkejä yön aikana mitä on Sällin kunto.
Nyt mä voin käyttää mun hihitysolotilan hyväksi ja kattoa Putouksen. Ihan kiirettä pitää viikonloppuisin kun Suome TV tarjoaa joka päivä jotain katottavaa. Huh. Hengästyttää tää tahti.
Oih ja ainii! Mä opettelin tänää siinä samalla kun valssasin sen lastan kanssa niin tekemään ameriiiikan pannareita. Oon kohta pro. Sano mun sanonee!
Oon siis viettäny hostäidin ja Sällin kanssa aikaa. Tehtiin täsmäisku (täsmäraivari) Costcoon ja mäki sain jäsenkortin. Siihen kauppaan ei katos pääse sisään ilman kuvallista jäsenkorttia. Suuren maailman touhuja! Costco on siis sellainen varastomyymälä valtavine pakkauksineen. Oikeasti valtavine. 64 kananmunaa, 20 omenaa, mehutonikoita niin isoja etten mä jaksa edes nostaa ja niin edelleen. Jaolihansielläsejouluosastokinjo.............
Costcon jälkeen mä vähä viestittelin sakemannien kanssa, että what's up duuuuuuudes? Mutta ne oli jotenkin nihkeenä. Ehkä halus sylkeä saksaansa keskenään tänään eikä ottaa suomijunttia mukaansa. Who knows? Mä lösähdin sängylle ja aloin tuijottamaan Vain Elämää-jaksoa ja rakastuin siihen ohjelmaan taas vähän lisää. Miten voikaan olla noin huikee sarja? Siis ihan oikeasti. Yksi jakso saa aikaan niin valtavan riemun ja ilon, vaikka itkettäisikin että voisin ylistää sitä ohjelmaa ikuisesti.
Jätin jakson kuitenkin kesken ja hilasin itteni lenkille. Jatkoin suomimusan popittamista ja tiedättekö, että oli ihana lenkkeillä hymyillen, jammailla ja laulaa ja saada vastaantulijat ja autoilijat oikeasti hymyilemään nähdessään mun onnellisuuskuplan! Oli ihan saada viedä sitä hyvää oloa eteenpäin ja ehkä vain sillä leveällä hymyllä pelastaa jonkun huono päivä!
Lenkin jälkeen mä suunnattiin eläinsuojeluyhdistykseen. Hostäiti on saanu nyt päähän pinttymän, että haluaa kolmannen koiran. Ei pentua, vaan jonkun aikuisen hyvän koiran, joka tarttee kodin. Mähän rakastuin jokaiseen ja olin varastamassa miljoona mukaani. Ne oli iiiihania. Paikka oli valtava ja tosi siisti ja moderni. Vähän kävin hipsuttamassa kissojakin.
Mitään sellaista ei kuitenkaan löydetty, että olisi todella kiinnostuttu ja huomenna jatkuu etsikäämme The Koira Numero 3-projekti. Sälli kylläkin vaikuttaa (oh dear God) kuumeiselta ja sen on parempi kokea ihme parantuminen huomenna, koska maanantai ja kipeä rääkyvä 2-vuotias. Oh dear God vaan uudestaan. Mutta hostäiti lupasi lähettää mulle savumerkkejä yön aikana mitä on Sällin kunto.
Nyt mä voin käyttää mun hihitysolotilan hyväksi ja kattoa Putouksen. Ihan kiirettä pitää viikonloppuisin kun Suome TV tarjoaa joka päivä jotain katottavaa. Huh. Hengästyttää tää tahti.
Oih ja ainii! Mä opettelin tänää siinä samalla kun valssasin sen lastan kanssa niin tekemään ameriiiikan pannareita. Oon kohta pro. Sano mun sanonee!
perjantai 17. lokakuuta 2014
What if I fall? Oh darling, what if you fly?
Hiphei hurraa! Pidinpä lupaukseni hienosti ja kirjoitin edellisestä tekstistä seuraavana päivänä. Or not. Tuollaiset lupauset pitäisi heittää suoraan jorpakkoon, koska ne ei toteudu ikinä. Eli tästä lähin jos menen sanomaan, että kerron siitä teille huomenna niin voitte olla 150%, että musta ei huomenna mitään kuulu. Just saying.
Koska maanantai ja tiistai oli mitä oli, niin loppuviikko on mennyt kivasti ja nopeasti. Jälkimmäinen on aina plussaa. Toki loppuviikkoon sisältyi sähläystä terapioiden kanssa kun puheterapeutti tulee aikaan X tai Y ja extravesiterapia oli aikaan Y+1 ja jos puheterapeutti tulee aikaan Y niin ei ehitä uimaan. No puheterapeutti ei vastannu viestehin ja täällä me sormet syöden odoteltiin pojan kanssa, että mitähän terapiaa ja kuinka paljon meillä on tänään! Oli puhetta (meni superhyvin!) eikä ollu vesiterapiaa.
Tuo lapsi on puhunut ihan hirveesti tällä viikolla. Okei 10% on vasta ymmärretävää tekstiä, mutta se on iso juttu autistille, että hän itse tulee puhumaan ja "kertomaan" tarinaa. Tarinaa, jota kuulia ei valitettavasti ymmärrän about ikinä. Tänään lounaalla poika päätti leikkiä (ei siis harrasta leikkimistä, lempiharrastus on vaeltelu ja tavaroiden hakkaaminen) kalkkunasiivuillaan ja teki niistä jonkinäköisen perheen/kaverukset/mitälie, mutta siellä ne kalkkunat lenteli paikasta A paikkaan B ja Sälli selitti siansaksaksi tai Sällinsaksaksi, mitä tapahtui. Mä nyökyttelin ja mietin syntyjä syviä.
Mä oon tiiättekö ihan älyttömän kiitollinen noista päivän terapiatunneista, koska ne on hetkiä myös mulle kun kykenen käymään keskustelua jonkun oikeasti puhetta tuottavan otuksen kanssa. Muuten mä täällä lässytän joko koirille tai Sällille, joka ei vastaa juuri koskaan. Voin kysyä terapeutilta mitä kuuluu? Miten teidän koira voi? Mitä teit eilen? Plaaplaaplaa. Noihin saan vastauksen. Sällin kanssa se on otatko nugetteja? Ei vastausta. Teen nugetteja, koska ei mua kiellettykkään. Mennäänkö alas? Ei vastausta. Lähden perässäni kipittävän pojan kanssa alas koska ei se nyt kertonut mitään muutakaan mitä haluaisi tehä. Tai sitten mä saatan kysyä koiran mielipidettä pitäisikö mun pestä pyykit nyt vai myöhemmin. Help me. Tuun vielä seinähulluksi.
Koska meillähän on täällä yhteiseloa nyt kuukauden verran niin hostäiti päätti sitten pyytää minua jäämään toiseksi vuodeksi. Tai ei nyt varsinaisesti pyytänyt, mutta sanoi että olisivat iloisia ja otettuja jos jäisin ja olen enemmän kuin tervetullut jäämään. Sattumoisin juuri tästä puhuttiin vanhempieni kanssa Skypessä. Mä en tiedä jäänkö. Sanoinkin etten hei haloo tiedä edes mitä syön huomenna aamupalaksi niin ei nyt tehdä vielä mitään isoja päätöksiä koskien ensi vuotta! Huh, ihan ressiä pukkaa, että jotain pitäisi miettiä! EI VIELÄ!
Tänne on pentele sentään tullut kylmä. Menin illalla nukkumaan aikaisin ihan siksi, että aamu tulisi nopeemmin (yeah, mittasin kuumeen!!!) ja pääsisin lenkille (hullujenhuoneen paikka on varattuna jo!!). Eiköhän aamulla ole sitten +8 astetta ja mulla on tasan lyhyitä lenkkihousuja. En siis päässyt ulkoiluttamaan mun säihkysääriä, koska en mä voi antaa niiden jäätyä. Sen sijaan päädyin skypettelemään kummitytön ja sen pikkuveljen kanssa. Viikkoni pelastui samantien. Mun murut <3
Mutta koska noi lämpötilat näyttää uhkaavasti pudota ja talvi on mukamas tulossa tännekkin niin kaipata mä huomenna joudun shoppaamaan. Oh no, mikä suru ja vääryys. Eka kyllä tuuppauduin hostäitini mukaan Costco-keikalle, koska se kauppa on vaan niin surrealistisen hauska, että on pakko päästä hihittelemään kanamunapakkauksille, jotka on koko 64 kananmunaa ja muuta mukavaa!
Nyt mä vien tän moottoriturpani hammaspesulle ja vietän hurjan perjantai-illan peiton alla tv:tä tuijottaen. 5 päivän herätykset kuudelta syö mun sielun. Jos mä joskus omia lapsia saan niin tilaan kyllä aamu-unisia versioita, kiiiiitos maailmankaikkeus!
Koska maanantai ja tiistai oli mitä oli, niin loppuviikko on mennyt kivasti ja nopeasti. Jälkimmäinen on aina plussaa. Toki loppuviikkoon sisältyi sähläystä terapioiden kanssa kun puheterapeutti tulee aikaan X tai Y ja extravesiterapia oli aikaan Y+1 ja jos puheterapeutti tulee aikaan Y niin ei ehitä uimaan. No puheterapeutti ei vastannu viestehin ja täällä me sormet syöden odoteltiin pojan kanssa, että mitähän terapiaa ja kuinka paljon meillä on tänään! Oli puhetta (meni superhyvin!) eikä ollu vesiterapiaa.
Tuo lapsi on puhunut ihan hirveesti tällä viikolla. Okei 10% on vasta ymmärretävää tekstiä, mutta se on iso juttu autistille, että hän itse tulee puhumaan ja "kertomaan" tarinaa. Tarinaa, jota kuulia ei valitettavasti ymmärrän about ikinä. Tänään lounaalla poika päätti leikkiä (ei siis harrasta leikkimistä, lempiharrastus on vaeltelu ja tavaroiden hakkaaminen) kalkkunasiivuillaan ja teki niistä jonkinäköisen perheen/kaverukset/mitälie, mutta siellä ne kalkkunat lenteli paikasta A paikkaan B ja Sälli selitti siansaksaksi tai Sällinsaksaksi, mitä tapahtui. Mä nyökyttelin ja mietin syntyjä syviä.
Mä oon tiiättekö ihan älyttömän kiitollinen noista päivän terapiatunneista, koska ne on hetkiä myös mulle kun kykenen käymään keskustelua jonkun oikeasti puhetta tuottavan otuksen kanssa. Muuten mä täällä lässytän joko koirille tai Sällille, joka ei vastaa juuri koskaan. Voin kysyä terapeutilta mitä kuuluu? Miten teidän koira voi? Mitä teit eilen? Plaaplaaplaa. Noihin saan vastauksen. Sällin kanssa se on otatko nugetteja? Ei vastausta. Teen nugetteja, koska ei mua kiellettykkään. Mennäänkö alas? Ei vastausta. Lähden perässäni kipittävän pojan kanssa alas koska ei se nyt kertonut mitään muutakaan mitä haluaisi tehä. Tai sitten mä saatan kysyä koiran mielipidettä pitäisikö mun pestä pyykit nyt vai myöhemmin. Help me. Tuun vielä seinähulluksi.
Koska meillähän on täällä yhteiseloa nyt kuukauden verran niin hostäiti päätti sitten pyytää minua jäämään toiseksi vuodeksi. Tai ei nyt varsinaisesti pyytänyt, mutta sanoi että olisivat iloisia ja otettuja jos jäisin ja olen enemmän kuin tervetullut jäämään. Sattumoisin juuri tästä puhuttiin vanhempieni kanssa Skypessä. Mä en tiedä jäänkö. Sanoinkin etten hei haloo tiedä edes mitä syön huomenna aamupalaksi niin ei nyt tehdä vielä mitään isoja päätöksiä koskien ensi vuotta! Huh, ihan ressiä pukkaa, että jotain pitäisi miettiä! EI VIELÄ!
Tänne on pentele sentään tullut kylmä. Menin illalla nukkumaan aikaisin ihan siksi, että aamu tulisi nopeemmin (yeah, mittasin kuumeen!!!) ja pääsisin lenkille (hullujenhuoneen paikka on varattuna jo!!). Eiköhän aamulla ole sitten +8 astetta ja mulla on tasan lyhyitä lenkkihousuja. En siis päässyt ulkoiluttamaan mun säihkysääriä, koska en mä voi antaa niiden jäätyä. Sen sijaan päädyin skypettelemään kummitytön ja sen pikkuveljen kanssa. Viikkoni pelastui samantien. Mun murut <3
Mutta koska noi lämpötilat näyttää uhkaavasti pudota ja talvi on mukamas tulossa tännekkin niin kaipata mä huomenna joudun shoppaamaan. Oh no, mikä suru ja vääryys. Eka kyllä tuuppauduin hostäitini mukaan Costco-keikalle, koska se kauppa on vaan niin surrealistisen hauska, että on pakko päästä hihittelemään kanamunapakkauksille, jotka on koko 64 kananmunaa ja muuta mukavaa!
Nyt mä vien tän moottoriturpani hammaspesulle ja vietän hurjan perjantai-illan peiton alla tv:tä tuijottaen. 5 päivän herätykset kuudelta syö mun sielun. Jos mä joskus omia lapsia saan niin tilaan kyllä aamu-unisia versioita, kiiiiitos maailmankaikkeus!
tiistai 14. lokakuuta 2014
The only difference between a good day and a bad day is your attitude.
TGIT. Thank God it's tuesday. Alkuviikko on olli niin suossa tarpomista. Maanantain ihanuus ei yllätä nyt ketään, mutta voi munakoiso tätä tiistaitakin. Siitä on muodostumassa oikea maanantain kaksoisiskoa. Ilkeä sellainen.
Jos eilisessä jotain hyvää oli niin karkaa niin monesta ovesta kuin ehdit tunnin aikana-tunti (toiselta nimeltä musiikkitunti) meni oikeesti tosi kivasti! Parhaita tunteja mitä tuon lapsen kanssa olen siellä viettänyt. Mutta en vaan tiedä kuka älykääpiö on keksinyt pitää sen tunnin luokassa, jossa on 3 lukotonta ovea. 3!!! Vaikka mulla on vaan yks lapsi ni aina se keksii jonku raoan ja viipottaa ovesta ulkona. Ens kerralla laitan salivaatteet ja lenkkarit päälle.
Mutta eilen meni kyllä siis kivasti. Se istui (hetkittäin) ja teki (aina välillä) mitä pyydettiin. Tokikin tää vaati multa ihan hirveetä duunia, että sain sen kiinnostuksen pysymään asioissa. En edes tiedä monta kertaa harjoitteltiin laskemaan 10 tuon tunnin aikana. Mutta me selvittiin! Kiitokseksi raatamisestani sain kyllä opettajalta vuolaat kiitokset ja kehut siitä kuinka mahtavasti pärjään tuon pojan kanssa ja edistän sen kehittymistä oikeaan suuntaan. Se oli kiva kuulla!
Maanantaisin pojan kouluryhmä käy normaalisti uimassa, mutta aamulla hostäiti ilmoitti ettei uintia tänään! Ookke, totesin. Kävin tiputtamassa pojan koululle ja ihan varmuudeksi sanoin, että niin tehän ette mene tänään uimaan? Kylläpäs mennään! Kuka on sanonu ettei? Noooo mun hostit sai sellasen tekstarin ettei uintia tänään? Kyllä kyllä, uimaan me mennään.
Lähettelin äkäisiä savumerkkejä korvistani ja painelin ulos ovesta. Nilkka ojennettuna ajoin kahta sataa pankkiin. Rynkytin ovea. Ei aukea. Kierrän talon ja rynkytän toista ovea. Ei aukea. Tutkin sitten ovea ja näen ison kyltin "SULJETTU COLUMBUKSEN PÄIVÄNÄ!" Kiva, kiitos Columbus vaan sullekki. Sitte yks hengestään piittaamaton mies huikkaa mun takaa, että hei se on suljettu tänään. ARE YOU KIDDING ME?! En osaa lukea. KIITOS TIEDOSTA. Pihisin huulein välistä ja lähdin vielä äkäsempänä pois paikalta. Jotain kivast päivän jatkosta se mies piipitti mun selän takana. In your ass kiva päivä.
Sitte painelin tuhatta ja sataa kotiin, keräsin Sällin uimakamat ja taas kaasutin juutalaistenkeskukseen viemään uimakamat. Sälli kun näki mut niin parkaisi vaan "NO NO NO NO NO NO NO NO NO!" Moi vaan sullekkin. Sitten kun olin lähdössä niin toinen tuuppi mua takapuoleen ja hoki vaan "BYE BYE BYE BYE BYE BYE BYE!" Olin siis toivottu vieras ja tunsin itseni rakastetuksi!
Tuon kaiken jälkeen (taas) kaasutin kotiin ja painelin lenkille äiskän kanssa. Pihisin ja puhisin sille Skypessä kun se makoili mukavasti sohvalla naureskellen mun ähinälle ylämäissä. Helpotti kuitenkin. Liikunta, raitisilma tai pään aukominen äidille. Huh. Pystyin huikaista ja loppupäivä olikin jo ihan jees.
Tänään sitten mun työpäivä alkoi normaalia aiemmin tornadouhan takia. Hostäiti joutui lähtemään extra aikaisin kouluun ettei myöhästy myrskyn keskellä. Mä siis raahauduin 6.20 yläkertaan ja mutustin aamupalan hiljaa. Samalla sekunnilla kuin hostäiti astui ovesta ulos niin Sälli rääkäisi yläkerrassa. Mun missioksi muotoutui ettet muuten taatusti herää vielä. Silitin sen takas uneen ja laahustin sohvalle jatkamaan omia unia. Puoli yhdeksän mä sitten kuulin iloisen hihkaisu yläkerrasta ja meidän kauneusunet oli ohi!
Vettä oli sitten tottakai kun Esterin takapuolesta, kun me lähdettiin tanssitunnille. Se sijaitsee samassa juutalaiskeskuksessa kuin koulunuinnit ja vapaita autopaikkoja löytyy aina juuri niin kaukaa kun vain voi kuvitella. Kaatosateessa raahasin jokaiseen lätäkköön hyppäävää lasta ja yritin olla kastumatta kokonaan. Astuttiin aulaan ja mun edessä on lapsimeri kiljuen ja Israelin lippua heilutellen. Jaahas! Ei tanssia tänään! Sanottiin tiskiltä. ARE YOU KIDDING ME?!?! Eikö teille laitettu sähköpostia? Näytänkö mä siltä, että mä oisin mitään sähköpostia saanu?! Eipä ollu kyllä hostitkaan saaneet mitään tietoa asiasta.
No ei kun lapsi takaisin samojen lätäköiden kautta autoon ja kotiin ihan vain kuunnellakseni 50 minuutin kiljuntakonsertin kuinka hän haluaa ulos hyppimään lätäköihin. Me ei siis menty hyppimään niihin lätäköihin. Suunnattiin uimaan ja siitä tää päivä lähti sitten nousuun ja varsinkin pojan 3 tunnin "päikkärit" oli kivat. Saatoin itse nukkua sohvalla ja poika leikki pinnasängyssään.
Juuri nyt mä olen ikionnellinen huomisesta 3 tunnin työpäivästä. Tämän alkuviikon jälkeen se tulee enemmän kuin tarpeeseen. Aattelin kyllä käydä pankissa ihan vaan varmaan taas huomaamassa, että on jonkun saakelin Napoleonin päivä ja pankkitädit pitää vapaata!
Mulla olis niin miljoona juttua päässä mitä haluaisin kirjoitella, ehkä vähän enempi itselleni muistiin. Ja ihan vaan totuutta kaikista tuntemuksista mitä täällä käyn läpi teille lukijoillekkin. Mutta nyt just antakaa anteeksi, mä teen sen vaikka huomenna!
Jos eilisessä jotain hyvää oli niin karkaa niin monesta ovesta kuin ehdit tunnin aikana-tunti (toiselta nimeltä musiikkitunti) meni oikeesti tosi kivasti! Parhaita tunteja mitä tuon lapsen kanssa olen siellä viettänyt. Mutta en vaan tiedä kuka älykääpiö on keksinyt pitää sen tunnin luokassa, jossa on 3 lukotonta ovea. 3!!! Vaikka mulla on vaan yks lapsi ni aina se keksii jonku raoan ja viipottaa ovesta ulkona. Ens kerralla laitan salivaatteet ja lenkkarit päälle.
Mutta eilen meni kyllä siis kivasti. Se istui (hetkittäin) ja teki (aina välillä) mitä pyydettiin. Tokikin tää vaati multa ihan hirveetä duunia, että sain sen kiinnostuksen pysymään asioissa. En edes tiedä monta kertaa harjoitteltiin laskemaan 10 tuon tunnin aikana. Mutta me selvittiin! Kiitokseksi raatamisestani sain kyllä opettajalta vuolaat kiitokset ja kehut siitä kuinka mahtavasti pärjään tuon pojan kanssa ja edistän sen kehittymistä oikeaan suuntaan. Se oli kiva kuulla!
Maanantaisin pojan kouluryhmä käy normaalisti uimassa, mutta aamulla hostäiti ilmoitti ettei uintia tänään! Ookke, totesin. Kävin tiputtamassa pojan koululle ja ihan varmuudeksi sanoin, että niin tehän ette mene tänään uimaan? Kylläpäs mennään! Kuka on sanonu ettei? Noooo mun hostit sai sellasen tekstarin ettei uintia tänään? Kyllä kyllä, uimaan me mennään.
Lähettelin äkäisiä savumerkkejä korvistani ja painelin ulos ovesta. Nilkka ojennettuna ajoin kahta sataa pankkiin. Rynkytin ovea. Ei aukea. Kierrän talon ja rynkytän toista ovea. Ei aukea. Tutkin sitten ovea ja näen ison kyltin "SULJETTU COLUMBUKSEN PÄIVÄNÄ!" Kiva, kiitos Columbus vaan sullekki. Sitte yks hengestään piittaamaton mies huikkaa mun takaa, että hei se on suljettu tänään. ARE YOU KIDDING ME?! En osaa lukea. KIITOS TIEDOSTA. Pihisin huulein välistä ja lähdin vielä äkäsempänä pois paikalta. Jotain kivast päivän jatkosta se mies piipitti mun selän takana. In your ass kiva päivä.
Sitte painelin tuhatta ja sataa kotiin, keräsin Sällin uimakamat ja taas kaasutin juutalaistenkeskukseen viemään uimakamat. Sälli kun näki mut niin parkaisi vaan "NO NO NO NO NO NO NO NO NO!" Moi vaan sullekkin. Sitten kun olin lähdössä niin toinen tuuppi mua takapuoleen ja hoki vaan "BYE BYE BYE BYE BYE BYE BYE!" Olin siis toivottu vieras ja tunsin itseni rakastetuksi!
Tuon kaiken jälkeen (taas) kaasutin kotiin ja painelin lenkille äiskän kanssa. Pihisin ja puhisin sille Skypessä kun se makoili mukavasti sohvalla naureskellen mun ähinälle ylämäissä. Helpotti kuitenkin. Liikunta, raitisilma tai pään aukominen äidille. Huh. Pystyin huikaista ja loppupäivä olikin jo ihan jees.
Tänään sitten mun työpäivä alkoi normaalia aiemmin tornadouhan takia. Hostäiti joutui lähtemään extra aikaisin kouluun ettei myöhästy myrskyn keskellä. Mä siis raahauduin 6.20 yläkertaan ja mutustin aamupalan hiljaa. Samalla sekunnilla kuin hostäiti astui ovesta ulos niin Sälli rääkäisi yläkerrassa. Mun missioksi muotoutui ettet muuten taatusti herää vielä. Silitin sen takas uneen ja laahustin sohvalle jatkamaan omia unia. Puoli yhdeksän mä sitten kuulin iloisen hihkaisu yläkerrasta ja meidän kauneusunet oli ohi!
Vettä oli sitten tottakai kun Esterin takapuolesta, kun me lähdettiin tanssitunnille. Se sijaitsee samassa juutalaiskeskuksessa kuin koulunuinnit ja vapaita autopaikkoja löytyy aina juuri niin kaukaa kun vain voi kuvitella. Kaatosateessa raahasin jokaiseen lätäkköön hyppäävää lasta ja yritin olla kastumatta kokonaan. Astuttiin aulaan ja mun edessä on lapsimeri kiljuen ja Israelin lippua heilutellen. Jaahas! Ei tanssia tänään! Sanottiin tiskiltä. ARE YOU KIDDING ME?!?! Eikö teille laitettu sähköpostia? Näytänkö mä siltä, että mä oisin mitään sähköpostia saanu?! Eipä ollu kyllä hostitkaan saaneet mitään tietoa asiasta.
No ei kun lapsi takaisin samojen lätäköiden kautta autoon ja kotiin ihan vain kuunnellakseni 50 minuutin kiljuntakonsertin kuinka hän haluaa ulos hyppimään lätäköihin. Me ei siis menty hyppimään niihin lätäköihin. Suunnattiin uimaan ja siitä tää päivä lähti sitten nousuun ja varsinkin pojan 3 tunnin "päikkärit" oli kivat. Saatoin itse nukkua sohvalla ja poika leikki pinnasängyssään.
Juuri nyt mä olen ikionnellinen huomisesta 3 tunnin työpäivästä. Tämän alkuviikon jälkeen se tulee enemmän kuin tarpeeseen. Aattelin kyllä käydä pankissa ihan vaan varmaan taas huomaamassa, että on jonkun saakelin Napoleonin päivä ja pankkitädit pitää vapaata!
Mulla olis niin miljoona juttua päässä mitä haluaisin kirjoitella, ehkä vähän enempi itselleni muistiin. Ja ihan vaan totuutta kaikista tuntemuksista mitä täällä käyn läpi teille lukijoillekkin. Mutta nyt just antakaa anteeksi, mä teen sen vaikka huomenna!
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
You are exactly where you need to be.
Huomentapäivää. Jotenkin on tullut taas muutama päivä hurahdettua ihan ohi vailla merkintää mun blogiin. Pahoitteluni. Ajattelin torstaina etten ihan joka päivä viitsi kirjoittaa ja sitten olikin jo sunnuntai-ilta. How did this happen?! Ja jos ihan totta puhutaan niin ei mulla ole kyllä karvankaan verran käryä mitä niissä päivissä siinä välissä on tapahtunut. Koulua, terapiaa ja oleilua?
Ei kun joo. Sällihän on ollut oikea myrskynmerkki terapiat tässä viime aikoina ja käytösterapeuttikin katseli minua anovasti ja kysyi, että käyttäytyykö se tällee sunkin kanssa? Öööö ei! Kyllähän se mullekkin kiukkuaa, mutta aika nopeasti se on tajunnut, että se on turhaa eikä sillä saavuta mitään. Hyvä niin. Kyllähän se loppuviikon yritti jokaisia päiväunia venyttää ja viruttaa kinuamalla iPadiä tai elokuvaa, mutta nappasin pojan kainaloon ja hinasin sen yläkertaan nukkumaan. Ja mun muistikuvien mukaan se nukkuikin joka päivä!
Mä joku kerta valitin, että en ota kuvia eikä mulla ole kuvia ja plaaplaaplaa. No nyt siirsin niitä tältä viikonlopulta puhelimesta ja kamerasta koneelle ja niitä olikin 150. Hups. Kai mä sitten huomaamatta niitä räpsin!
Ekana vuonna, vaikkakin perheen kanssa Halloweenia juhlittiin suuresti, niin en päässyt ikinä kurpitsan kaiverrustalkoisiin. No tänäänpä pääsin! Meidän oli tarkoitus suunnata kurpitsatilalle ihan kurpitsat hakemaan, mutta sade pilasi sen suunnitelman ja mä käytin päivän metsästäen sadetakkia. Nytpä löytyy siis sekin! Mutta koska olen ensikertalainen kurpitsan kaiverruksessa niin mitään turhan helppoa irvistävää naamaa en halunnut tehdä vaan lähdin vapaalla kädellä hahmottamaan jotain aivan muuta.
Ei kun joo. Sällihän on ollut oikea myrskynmerkki terapiat tässä viime aikoina ja käytösterapeuttikin katseli minua anovasti ja kysyi, että käyttäytyykö se tällee sunkin kanssa? Öööö ei! Kyllähän se mullekkin kiukkuaa, mutta aika nopeasti se on tajunnut, että se on turhaa eikä sillä saavuta mitään. Hyvä niin. Kyllähän se loppuviikon yritti jokaisia päiväunia venyttää ja viruttaa kinuamalla iPadiä tai elokuvaa, mutta nappasin pojan kainaloon ja hinasin sen yläkertaan nukkumaan. Ja mun muistikuvien mukaan se nukkuikin joka päivä!
Mä joku kerta valitin, että en ota kuvia eikä mulla ole kuvia ja plaaplaaplaa. No nyt siirsin niitä tältä viikonlopulta puhelimesta ja kamerasta koneelle ja niitä olikin 150. Hups. Kai mä sitten huomaamatta niitä räpsin!
Torstaina askarreltiin askartelin Sällille Pinterestin ohjeistuksella jäähypullot. Eihän tuota ikinä jäähyllä istuteta, mutta raivokohtauksissa on pulloista ollut apua. Leijailevien hileiden tuijoittelu rauhoittaa poikaa kummasti ja keskittää ajatukset muualle. Tarvikkeet olivat siis muovipullo, glitteriä, glitterliimaa ja ihan vaan kuumaa vettä. Tykkään noista itsekkin, väreistä tuli aikas herkulliset ja aina kun ne jossain nään niin kyllä niitä pitää vähän ravistella ja tuijotella!
Lauantaina tein sitten ihka ekan työvuoroni viikonloppuna ja suunnattiin pienten mutkien kautta Sensations therafun nimiseen sisäliikuntapuistoon, joka on suunniteltu kohtaamaan erityislasten tarpeet. Ja hyvin muuten kohtasi tämän lapsen tarpeet. Se oli aivan liekeissä ja sinkosi paikasta A paikkaan B hymyillen ja piti hauskaa. Paikassa oli eri teemaisia huoneita ja multisensorihuone nousi meidän hitiksi. Siellä oli eri valoja ja vesijuttuja, joista tuo innoistui ihan kauheasti. Nopeasti hurahti monta tuntia ja vielä nopeammin hurahti 3 tunnin päiväunet tuon riekkumisen jälkeen! Päikkärien jälkeen istutin pojan taas autoon, koska olin vakaasti päättänyt etten halua pyöriä ympyrää kotona. Suuntasimme läheisille vesiputouksille leikkikentälle ja rantaan pälyilemään kaloja ja maisemia. Sattuikin niin hyvä tuuri, että kalastaja sai kalan nenämme edessä ja tämä fisuhullu (poika, ei au pair) sekosi totaallisesti ja aiheutti hyvän tuulista hyminää kanssahengailijoissa. Maisemissa, niin kuin näkyy, ei ollut valittamista!
Ekana vuonna, vaikkakin perheen kanssa Halloweenia juhlittiin suuresti, niin en päässyt ikinä kurpitsan kaiverrustalkoisiin. No tänäänpä pääsin! Meidän oli tarkoitus suunnata kurpitsatilalle ihan kurpitsat hakemaan, mutta sade pilasi sen suunnitelman ja mä käytin päivän metsästäen sadetakkia. Nytpä löytyy siis sekin! Mutta koska olen ensikertalainen kurpitsan kaiverruksessa niin mitään turhan helppoa irvistävää naamaa en halunnut tehdä vaan lähdin vapaalla kädellä hahmottamaan jotain aivan muuta.
Jotenkin siitä muotoutui Disneyn prinsessa Belle kaunottaresta ja hirviöstä. Varsin tyytyväinen olen lopputulokseen, vaikka tuskien taival se oli!
Vitsivitsi. Tuosta lähettiin. Ja silti se oli tuskien taival. Kädet tärisi, ja yhden kohdan jouduin jättää kaivertamatta, koska homma repesi yhdestä sivusta. Mutta kaiketi tuosta selvää saa, että se on Belle? Saahan?!
Nyt voisin hampaiden pesun kautta kurvata kohti Zzz-maata ja uutta viikkoa! Maanantain musiikkikarkailutunti odottaa. Jehna, siitä tulee taas hauskaa!
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Life is a series of thousands of tiny miracles...
... Notice them.
Laitoin hostäidille viestiä, että pitääkö meiän nyt kaivautua pommisuojaan. Ei kuulma. Perhe ei kuulma ole kellekkään velkaa rahaa, kukaan ei ole haastamassa heitä oikeuteen eikä usko varkaiden kuvaavan taloja etukäteen. Miks mä uskon!? Hostäiti arveli tyypin vain halunneen kuvata meidän pihaa, koska täällä päin yberrikkaat ihmiset kuulma ovat haksahtaneet pihahommiin ja kaikilla pitää olla torpan paras piha. Tai sitten vakuutusihmiset kävivät tekemässä töitään. Mun vaihtoehtolistalta löytyi tasan varkaat. Tutkivat kuvista/kuvasta sisäänmeno reittejä. Mä jätin nyt ihan varmuuden vuoksi alakertaan kunnon bilevalot päälle, että ne luulee, jonku yökyöpelin bailaavan täällä aamuun asti. Tää on kyllä sellanen outojen otusten valtakunta, että ikinä tiedä mitä seuraavaks tapahtuu!
Mutta aloitin tänään viikon työt. Onneksi mun annettiin nauttia aamu-unista ja aloitin vasta 11 heittämällä hostisän juna-asemalle, josta se suuntasi lentokentälle. Hitsin vitsit kun näin Sällin koulussa niin hyvä kun en alkanut itkeä. Niiiiiin ikävä mulla oli jo sitä tyyppiä! Sällinkin hymystä päätellen hänkin kaipasi mua. Sain tuhat halausta ja miljoona pusua kunnes alettiin tekemään tuhmuuksia.
Tässä kohtaa sitten voin myös todeta, että kyllä mä sen tänään jo Nevadaan meinasin lähettää. Poika kitisi ja ulisi koko terapian ajan väsymystään, nukahti melkein vaipan vaihdon aikana ja tanssin jo pääni sisällä, että jes se nukahtaa helposti päikkäreille ja saan rentoutua rauhassa. Ja mitä vielä. Siellä se pinnasängyssään biletti kirjaimellisesti puoltoista tuntia. Kello lähestyi viittä, jollon olen tapani mukaan käyny herättämässä Sällin ja bileet vaan jatkui. Kunnes se teki ratkaisevan virheen, painoi unimusan päälle ja laittoi pään tyynyyn. Ja. Se. Nukahti. Sitten toin päänsisäiset tanssit ihan ulos asti ja jammailin. Päätin antaa sen nukkua, koska olinhan juuri käynyt henkisesti rankan väsytaistelun kameran kautta iPadillä! Mä ansaitsin breikin.
Sen koko viikko on äänistä päätellen ollut tosi väsyulinan täyteistä. Sälli päätti maanantaina aloittaa päivän 4.30 eikä tästä olla vieläkään toivuttu. Ei edes noilla päikkäreillä, koska loppuiltahan oli vaan huutamista, kiljumista ja rääkymistä. Oh boy, oliks mulla sua oikeesti ikävä! No oli mulla. Ja oli meillä ihan kiva kylpyhetki sitten illalla. Mä leikin moottoroidulla kalalla ja sillä oli omansa. Ne oli kuulkaa aikas cooleja!
Huomenna mä aattelin uhmata fysiikanlakeja ja viedä Sällin puistoon ja sieltä Targettiin. Katsotaan monta raivotaistelua saa kanssakävijät todistaa. Mun veikkaus on 100 ja kaikki sen alle on pelkkää plussaa! Pankissakin pitäisi käväistä, mutta sinne mä tarvitsisin pikaliimaa, häkin ja 5 munalukkoa, että uskaltaisin tuon elohiiren kanssa sinne asti. Liian monta nappulaa, konetta ja reikää mitä tutkia. Niin uhkarohkea mäkään en ole!
tiistai 7. lokakuuta 2014
Let all you do be done with love.
Mun elämä on aina ollut ja varmasti aina tulee olemaan yhtä suurta vuoristorataa. Se kuka sanoo, että on vaikea olla nainen ni on mun tapauksessa harvinaisen oikeassa. Elän tosi vahvasti tunteella ja koen tunteet hirveän vahvasti, täällä vielä vahvemmin. Siksi kun itkettää niin itken holtittomasti ja sitten taas esimerkiksi äsken lenkillä Kaija Koon Supernaiset-kappaleen soidessa olin niin iloinen, että tanssin kadulla.
Kiitos hostisän yllärivisiitin mä oon saanu nauttia kahdesta ylimääräisestä vapaapäivästä! Eilinen menikin pyöriessä kolmessa eri ostoskeskuksessa ja ajellessa Atlantan reunamia sinne sun tänne. Vaikka vietinkin koko päivän omassa seurassani, niin illalla olin älyttömän onnellinen kuinka kivan päivän olin saanut vietettyä.
Vaikka ulkona on sen +27 lämmintä niin silti syöksyin paikasta paikkaan ettien mulle talvitakkia. Oikeastaan The north facen kolmea mallia olin tutkaillut ja olisin ne livenä halunnut nähdä. Luovutin kuitenkin, koska niitä ei vaan löytynyt ja päädyin tilaamaan sian säkissä. Edellinen sika osoittautui loistavaksi, joten toiveet on kuulkaa korkealla!
Tänään meille tuli vain viikon myöhässä siivoojaleidi. Istuskelin alakerran sohvalla hänen hääräillessä ja yhtäkkiä multa kysyttiin ettenkö mene tänään kirkkoon? Öööö, meen kirkkoon kun pakotetaan joten ei en mene tänään kirkkoon? ETKÖ SINA USKOA JUMALAAN! Englantia meksikoaksentilla vääntävä naikkonen kysyi kauhistuneena. Tungin pääni pusikkoon ja kielsin. Hyvä kun ei nainen sydäriä saanut. Sitten sain kuulla kertomuksen kuinka melkein tein itsemurhan, mutta näin Jumalan ja se pelasti minut ja Jumala on rakkaus ja Jumala on maailma, KATSO TAMA ELOKUVA NIIN SINA USKOA JUMALAAN. Okei, peace and love. Note to myself; myönnä aina uskovasi Jumalaan jos et halua paasauksen uhriksi.
Tämä seutu on varsinkin jopa jenkkipuulla hyyyyyvin uskovaista sorttia. Jokaisessa naapurustossa on miltein oma kirkko, ellei kaksi, koska uskontokuntia on nyt vaan yhtä monta kuin mielipiteitä Jumalasta. Täällä näet sunnuntaisin laumoja vaeltamassa kirkkoihin ja meidän perhe sattuu olemaan ne mustat lampaat, jotka ei vaan moisen päälle ymmärrä.
Siivoojaleidi lähti ja jäin jammailemaan yksin kellariin. Lopulta heitin lenkkivaatteet päälleni ja menin yläkertaan sulkemaan autotallin ovea. Avasin autotalliin vievän oven ja Neiti M juoksee paniikissa täristen sisälle ja läähättäen. Great, koirat on karannu. M on onneksi niin nössö, että ei se kauas ole mennyt ennen kuin on kirmannut oven taakse takaisin. Herra K sitten onkin toinen tarina. Lähdin kävelylle ja huutelin koiraa. Juoksin mäkiä ja kuuntelin musaa. Onneksi kun tulin takaisin päin niin kuulin tuttua pannan kilinää ja K juoksi mua vastaan. Huh. Toki tämänkin pitää tapahtua silloin kun olen yksin kotona ja saan yksin kirmata pusikoissa K:ta noukkimassa. Tottakai!
Kiitos hostisän yllärivisiitin mä oon saanu nauttia kahdesta ylimääräisestä vapaapäivästä! Eilinen menikin pyöriessä kolmessa eri ostoskeskuksessa ja ajellessa Atlantan reunamia sinne sun tänne. Vaikka vietinkin koko päivän omassa seurassani, niin illalla olin älyttömän onnellinen kuinka kivan päivän olin saanut vietettyä.
Vaikka ulkona on sen +27 lämmintä niin silti syöksyin paikasta paikkaan ettien mulle talvitakkia. Oikeastaan The north facen kolmea mallia olin tutkaillut ja olisin ne livenä halunnut nähdä. Luovutin kuitenkin, koska niitä ei vaan löytynyt ja päädyin tilaamaan sian säkissä. Edellinen sika osoittautui loistavaksi, joten toiveet on kuulkaa korkealla!
Tänään meille tuli vain viikon myöhässä siivoojaleidi. Istuskelin alakerran sohvalla hänen hääräillessä ja yhtäkkiä multa kysyttiin ettenkö mene tänään kirkkoon? Öööö, meen kirkkoon kun pakotetaan joten ei en mene tänään kirkkoon? ETKÖ SINA USKOA JUMALAAN! Englantia meksikoaksentilla vääntävä naikkonen kysyi kauhistuneena. Tungin pääni pusikkoon ja kielsin. Hyvä kun ei nainen sydäriä saanut. Sitten sain kuulla kertomuksen kuinka melkein tein itsemurhan, mutta näin Jumalan ja se pelasti minut ja Jumala on rakkaus ja Jumala on maailma, KATSO TAMA ELOKUVA NIIN SINA USKOA JUMALAAN. Okei, peace and love. Note to myself; myönnä aina uskovasi Jumalaan jos et halua paasauksen uhriksi.
Tämä seutu on varsinkin jopa jenkkipuulla hyyyyyvin uskovaista sorttia. Jokaisessa naapurustossa on miltein oma kirkko, ellei kaksi, koska uskontokuntia on nyt vaan yhtä monta kuin mielipiteitä Jumalasta. Täällä näet sunnuntaisin laumoja vaeltamassa kirkkoihin ja meidän perhe sattuu olemaan ne mustat lampaat, jotka ei vaan moisen päälle ymmärrä.
Siivoojaleidi lähti ja jäin jammailemaan yksin kellariin. Lopulta heitin lenkkivaatteet päälleni ja menin yläkertaan sulkemaan autotallin ovea. Avasin autotalliin vievän oven ja Neiti M juoksee paniikissa täristen sisälle ja läähättäen. Great, koirat on karannu. M on onneksi niin nössö, että ei se kauas ole mennyt ennen kuin on kirmannut oven taakse takaisin. Herra K sitten onkin toinen tarina. Lähdin kävelylle ja huutelin koiraa. Juoksin mäkiä ja kuuntelin musaa. Onneksi kun tulin takaisin päin niin kuulin tuttua pannan kilinää ja K juoksi mua vastaan. Huh. Toki tämänkin pitää tapahtua silloin kun olen yksin kotona ja saan yksin kirmata pusikoissa K:ta noukkimassa. Tottakai!
Muutama kuva meidän naapurustosta. Koska muistini on pirun hyvä, mutta lyhyt niin en voi kertoa oonkohan vastaavia kuvia teille jo esitellyt! Tykkään hirveesti kävellä täällä ja ihailla maisemia. Eikä tämä hellekkään ole pahasta. Yksi aamu oli jo kirpeämpää ja sain kaivaa toppaliivin ja bootsit esiin. Nyt voiki sitte taas vaihtaa tutulle shortsilinjalle!
Maanantain järkytys oli joulukoristeet kaupoissa. Mä olen jouluihminen henkeen ja vereen ja vähän hypähtelin ilosta, mutta silti. Juhlittaisko nyt eka edes Halloween alta pois? Sitten voidaan kasata ne joulukuuset. Mutta vähän ehkä kävin silti hypistelemässä ja fiilistelemässä. Kohta se on. Joulu! <3
Mutta josko nyt lähtisin keksimään oikeasti jotain tekemistä elämälleni! Puspus! Ainiin paitsi otsikko. Vaikka rakastankin noita mun otsikkoja ja ne kaikki merkitsee mulle hirveästi niin ottaa se vähän kupoliin, että saat raapustettua kunnon postauksen ja sitten pitäis otsikko jostain vielä repästä! Ensimmäisen maailman ongelmat? Nälänhätä? Ebola? Mitä ne on!
lauantai 4. lokakuuta 2014
I get up every morning and remind myself that I can do this.
Kolme vuotta haaveilin uudestaan au pairiudesta. Kolme vuotta se taukoamatta pyöri päässäni ennen kuin haaveeni toteutin. Iloitsin enkä malttanut odottaa lähtöä. Saisin elää elämäni parasta aikaa uudestaan, pitää hauskaa, olla lasten kanssa ja elää Amerikassa. Päivät väheni, lähtö tuli ja täällä olen nyt ollut kaksi kuukautta. Sen kunniaksi päätin sitten ikävöidä kunnolla ja itkeä silmät päästäni. Tätäkö todella odotin kuin kuuta nousevaa?
Munhan pitäisi olla kuin vanha tekijä. Mun pitäisi tietää millaista elämä täällä on. Olen elänyt ennenkin kaukana perheestäni ja ystävistäni. Piece of cake. En tiedä kuinka moni läheisistäni noin ajatteli, itse syyllistyin tähän ajatteluun. Vaikka tiesin perheen olevan uusi, jolloin kaikki muu on uutta paitsi sana au pair. Silti, silti nämä ikävät ajatukset ja suru tuntuu häpeällisiltä ja siltä, että mä olen universumin viimeinen ihminen, jonka pitäisi ikävöidä ja ajoittain jopa katua lähtöä.
Toisaalta tunnistan nämä tunteet ja jollain sumealla tavalla muistan ne viime vuodeltani. Silti ne tuntuu pahemmilta ja siltä etten ole ikinä vastaavaa kokenut. Ikävä, yksinäisyys, hämmenys, oman paikan hakeminen, uusien ihmissuhteiden hiuominen ja ennen kaikkea uuteen perheeseen tutustuminen. En edes halua ajatella monta litraa kyyneliä olen taas tänään vuodattanut. Joten tulevat au pairit, ehei, tämä ei ole toiskertalaisellekkaan helppoa!
Lapsiin tutustuu nopeastikin. Ainakin omassa tapauksessani. Olen päivät kahdestaan Sällin kanssa ja tutustuminen käy itsestään. Vanhemmat ovat sitten ne kinkkisemmät tapaukset. Ja ovathan ne pomojasi ja työnantajiasi. Samalla kuitenkin olet myös perheenjäsen. Sen verran haastava palapeli, että herkkä ihminen kuin minä saa harmaita hiuksia ja ehkä turhia kyyneleitä asioita pyöritellessä pään sisällä.
Vaikkakin perheessä, josta rematchasin en ollut onnellinen, niin silti nämä tunteet on erilaisia. Nämä on niitä, että olen iloinen täällä, mutta samalla hetkellä voin harkita tavaroideni pakkaamista ja yllättämistä läheiset Suomessa. Niin ei ole käymässä, ne ovat vain mun ajatuksia ja tapa työstää asioita. Vaikeita asioita.
Huomenna onneksi saksalaiset ja suomalainen tapaavat brunssin merkeissä ja pääsen päästelemään höyryjä päästäni. Yritin tutkia LCC-ryhmämme au pair listaa ja minun ilokseni huomasin, että 60% on päättämässä vuotensa näillä näppäimillä. Joten uutta satsia odotellessa ja josko sieltä saisi lisää kavereita niin pää tuulettuisi vähän useammin.
Tää on se vavisuttavin hetki au pair-vuodessa. Kasvukivut on kovimpia ja huominen tuntuu pelottavalta. Why oh why I did this again! Mutta vuoden kokemusesta on se hyöty, että tiedän näiden kipujen helpottavan ja kasvun tasoittuvan. Ei ollut helppo olla hormonimyrskyinen teini kasvupyrähdyksen keskellä, niin ei se metaforallisesti ole helppoa nytkään.
Välillä sitä toivoisi olevansa vähemmän herkkä ja enemmän keskarit pystyssä oleva tyyppi, joka ei pienistä hätkähdä.
Tää on sensuroimatonta tekstiä suoraan mun pään sisältä tästä päivästä. Myös nämä ajatukset haluan ylös, sillä näihin voi verrata kuinka kauas olenkaan loppujen lopuksi päässyt. Edes au pairina, elämä ei ole aina pelkkää hymyä.
Munhan pitäisi olla kuin vanha tekijä. Mun pitäisi tietää millaista elämä täällä on. Olen elänyt ennenkin kaukana perheestäni ja ystävistäni. Piece of cake. En tiedä kuinka moni läheisistäni noin ajatteli, itse syyllistyin tähän ajatteluun. Vaikka tiesin perheen olevan uusi, jolloin kaikki muu on uutta paitsi sana au pair. Silti, silti nämä ikävät ajatukset ja suru tuntuu häpeällisiltä ja siltä, että mä olen universumin viimeinen ihminen, jonka pitäisi ikävöidä ja ajoittain jopa katua lähtöä.
Toisaalta tunnistan nämä tunteet ja jollain sumealla tavalla muistan ne viime vuodeltani. Silti ne tuntuu pahemmilta ja siltä etten ole ikinä vastaavaa kokenut. Ikävä, yksinäisyys, hämmenys, oman paikan hakeminen, uusien ihmissuhteiden hiuominen ja ennen kaikkea uuteen perheeseen tutustuminen. En edes halua ajatella monta litraa kyyneliä olen taas tänään vuodattanut. Joten tulevat au pairit, ehei, tämä ei ole toiskertalaisellekkaan helppoa!
Lapsiin tutustuu nopeastikin. Ainakin omassa tapauksessani. Olen päivät kahdestaan Sällin kanssa ja tutustuminen käy itsestään. Vanhemmat ovat sitten ne kinkkisemmät tapaukset. Ja ovathan ne pomojasi ja työnantajiasi. Samalla kuitenkin olet myös perheenjäsen. Sen verran haastava palapeli, että herkkä ihminen kuin minä saa harmaita hiuksia ja ehkä turhia kyyneleitä asioita pyöritellessä pään sisällä.
Vaikkakin perheessä, josta rematchasin en ollut onnellinen, niin silti nämä tunteet on erilaisia. Nämä on niitä, että olen iloinen täällä, mutta samalla hetkellä voin harkita tavaroideni pakkaamista ja yllättämistä läheiset Suomessa. Niin ei ole käymässä, ne ovat vain mun ajatuksia ja tapa työstää asioita. Vaikeita asioita.
Huomenna onneksi saksalaiset ja suomalainen tapaavat brunssin merkeissä ja pääsen päästelemään höyryjä päästäni. Yritin tutkia LCC-ryhmämme au pair listaa ja minun ilokseni huomasin, että 60% on päättämässä vuotensa näillä näppäimillä. Joten uutta satsia odotellessa ja josko sieltä saisi lisää kavereita niin pää tuulettuisi vähän useammin.
Tää on se vavisuttavin hetki au pair-vuodessa. Kasvukivut on kovimpia ja huominen tuntuu pelottavalta. Why oh why I did this again! Mutta vuoden kokemusesta on se hyöty, että tiedän näiden kipujen helpottavan ja kasvun tasoittuvan. Ei ollut helppo olla hormonimyrskyinen teini kasvupyrähdyksen keskellä, niin ei se metaforallisesti ole helppoa nytkään.
Välillä sitä toivoisi olevansa vähemmän herkkä ja enemmän keskarit pystyssä oleva tyyppi, joka ei pienistä hätkähdä.
Tää on sensuroimatonta tekstiä suoraan mun pään sisältä tästä päivästä. Myös nämä ajatukset haluan ylös, sillä näihin voi verrata kuinka kauas olenkaan loppujen lopuksi päässyt. Edes au pairina, elämä ei ole aina pelkkää hymyä.
torstai 2. lokakuuta 2014
A house is made of walls and beams, home is made of love and dreams.
Well well well mulla on blogikin! Iltaisin ollut mukamas niin kiire ja väsynyt ettei ole mitään jaksanut teille kirjoitella. Anteeksi ja pahoitteluni. Yritän korvata määrän nyt laadulla! Ihan siitäkin syystä, että taas väsyttää, mukamas!
Tää viikko (meinasin sanoa tää alkuviikko, mutta joo uskotaan, torstai on jo aika loppuviikkoa, ainakin noin työpäivillisesti!) on ollut ihka eka koko mun au pair-historiassani kun olen oikeasti ja aidosti potenut koti-ikävää. Alkoi maanantaina, jatkui lievempänä tiistaina, katosi keskiviikoksi ja palasi tänään ehkä kaikista kurjimpana. Niin kurjana, että Sällin syödässä aamupalaansa au pair kyynelehti hiljaa vieressä. Tää aamupala kesti puoltoista tuntia, joten siinä ehti kuulkaa vaikka ja mitä.
Syy miksi koti-ikävä oli ehkä universumin kurjin tänään oli varmasti painajaiseni, jonka näin juuri ennen heräämistä. Lyhyesti virsi kaunis; oltiin mökillä serkkujen kanssa, karhu alkoi jahdata, hyökkäsi veljeni ja serkun kimppuun ja isäni ja setäni joutui pojat ampumaan ettei kärsisi enää. Kamala kamala kamala paha uni. Olin ihan hukassa koko aamun ja äidilleni unta kertoessani en voinut enää pidätellä kyyneleitä.
Olen myös tämän viikon pohtinut, että miksi juuri minä juuri nyt pohdin juuri koti-ikävää? Jos joskus koti-ikävän olisi luullut iskevän niin varmasti se olisi ollut se ensimmäinen vuosi tai sitten tämän vuoden ensimmäinen perhe. Toki voihan se olla, että ikävä oli viimeksikin, tässä kohtaa on ikävä todeta, että aika kuultaa muistot. Niin vanhalta kuin se kuulostaakin...
Mutta syy on varmasti se, että viime vuoden alusta asti mulla oli skypen päässä aina ja ikuisesti mun sielunkumppanini ja samoilla konnuilla asui toinen suomalainen, josta muodostui henkireikäni. Hengailtiin hänen kanssaan poikkeuksetta päivittäin ja jaettiin kaikki. Täällä, no tapasin mä niitä saksalaisia ja aivan varmasti tapaan uudestaankin. Iltaisin täällä ei vaan ihan sinne asti ajeta kun matkaan saattaa humpsahtaa puolentunnin sijaan puolitoista tuntia!
Tää viikko (meinasin sanoa tää alkuviikko, mutta joo uskotaan, torstai on jo aika loppuviikkoa, ainakin noin työpäivillisesti!) on ollut ihka eka koko mun au pair-historiassani kun olen oikeasti ja aidosti potenut koti-ikävää. Alkoi maanantaina, jatkui lievempänä tiistaina, katosi keskiviikoksi ja palasi tänään ehkä kaikista kurjimpana. Niin kurjana, että Sällin syödässä aamupalaansa au pair kyynelehti hiljaa vieressä. Tää aamupala kesti puoltoista tuntia, joten siinä ehti kuulkaa vaikka ja mitä.
Esim yrittää ottaa koiran kanssa kuvaa...
Syy miksi koti-ikävä oli ehkä universumin kurjin tänään oli varmasti painajaiseni, jonka näin juuri ennen heräämistä. Lyhyesti virsi kaunis; oltiin mökillä serkkujen kanssa, karhu alkoi jahdata, hyökkäsi veljeni ja serkun kimppuun ja isäni ja setäni joutui pojat ampumaan ettei kärsisi enää. Kamala kamala kamala paha uni. Olin ihan hukassa koko aamun ja äidilleni unta kertoessani en voinut enää pidätellä kyyneleitä.
Olen myös tämän viikon pohtinut, että miksi juuri minä juuri nyt pohdin juuri koti-ikävää? Jos joskus koti-ikävän olisi luullut iskevän niin varmasti se olisi ollut se ensimmäinen vuosi tai sitten tämän vuoden ensimmäinen perhe. Toki voihan se olla, että ikävä oli viimeksikin, tässä kohtaa on ikävä todeta, että aika kuultaa muistot. Niin vanhalta kuin se kuulostaakin...
Mutta syy on varmasti se, että viime vuoden alusta asti mulla oli skypen päässä aina ja ikuisesti mun sielunkumppanini ja samoilla konnuilla asui toinen suomalainen, josta muodostui henkireikäni. Hengailtiin hänen kanssaan poikkeuksetta päivittäin ja jaettiin kaikki. Täällä, no tapasin mä niitä saksalaisia ja aivan varmasti tapaan uudestaankin. Iltaisin täällä ei vaan ihan sinne asti ajeta kun matkaan saattaa humpsahtaa puolentunnin sijaan puolitoista tuntia!
Aattelinkin nyt tässä kahlata läpi LCCn lähettämää listaa ja aidosti vain pommittaa muita au paireja, että leikkikää mun kanssa. Tänään kuin päädyin vielä kaitsemaan Sällin nukkumaan niin vaihtokauppana sain huomisen vapaaksi kello 12.30 eteenpäin. Tänään tunti lisää töitä ja huomenna 5,5 vapaaksi. I said yes! Hostäiskä oli niin väsynyt/huonovointinen, että ehdotti tälläistä diiliä. Mutta siis niin huomennakin aikaa olisi vaikka ja kuinka nähdä ja tehdä! Okei, kukaan ei ole tuohon aikaan vielä off, mutta illemmalla sitten!
Tää ikävä tuntuu kamalalta. Mä en ole ikinä ollut koti-ikävöijä tyyppijä. Enemmän ikävöin kavereita ja henkilöitä ja tapahtumia kuin oikeasti kotiin. Pieni ahdistuspaniikkihäiriöitä lukuunottamatta olo ei kuitenkaan ole sellainen, että heti kotiin pois täältä nyt kiitos, vaan rintaa puristaa ja itkettää herkemmin ja ajatukset kiertää kotona, perheen ja ystävien luona. Kuvat kotoota ja biisit, jotka muistuttavat hetkistä tekevät pahaa.
Jos tää itkuvirsi nyt loppuisi ja keskittyisin vaikka siihen, kuinka mahtavan ihana päivä meillä oli Sällin kanssa. Torstait on siis rankimpia päiviä ja illalla menin jo veitsi kurkulla nukkumaan, että yön aikana tuolle pojalle kertyisi hermoja vähän enempi kuin millin verran. Torstaina on siis vähiten aktiviteettaja, eli eniten töitä mulle. Poika kykenee keskittymään yhteen leluun aivan max 30 sekuntia ja usein jo sitä ennen lelu lentää kaaressa mua otsaan, sohvan taakse, portaat alas tai roskiin. Aiiiivan sama onko lelu lentokone, taikalamppu vaiko vessaharja. Ainut mikä käy pidempään kuin 30 sek on narut ja nauhat. Niitä tuo jaksaa asetella riviin. Tänään taisin ennätyksellisesti nojata portaan kaiteeseen 20 min ajan ja poika sohi nauhansa kanssa. Mutta tänään olikin hyvä päivä! Sanoinko etten kirjota tänään kilometri postausta?! En ilmeisesti. No piti sanoa!
Tänään mulle oltiin tosi kivoja. Me naurettiin ja kutiteltiin toisiamme tuntikausia sohvalla. Välillä rutisteltiin ja pussailtiin. Se on niin söpö. Alkuviikko on siis menty niin, että pyydän poikaa paikkaan A niin se säntää varmasti paikkaan Y räkäisesti nauraen ja olkansa ylivilkuillen, että seuraanhan ja nappaanhan kiinni! Terapeutin mukaan tälläinen käytös pitää vain ignoorata, noh milläs ignooraat kun kouluun pitäisi lähteä. On tuntunut vähän pahalta kaikki päivät vaan kääntää aina lapselle selkää, mutta minkä teet kun se räkäisesti haluaa vaan huomiota huonolla tavalla. Arvatkaa vaan mitkä marakassi showt täällä on aina menossa kun se sattuu jotain hyvää tekemään! Oon kehitellyt jo miltein oman voitontanssin Sällillä, kun se vahingossa tekee jotain oikein!
Tänään siis kuin pyysin paikkaan A niin se tuli paikkaan A, nanosekunnissa, ilman kyyneliä tai kiljumista. Mikä voittajafiilis. Muutenkin pojan raivarit on muuttanut luonnettaan ja selkeää raivoraivoa on enää murto-osa, suurimmaksi osaksi poika itkee vain suruitkua. Tänään sitten pojan tulikokeeseen joutui terapeutit ja mä hihittelin kulman takana. Käytösterapeutti olikin jo ihan, että oonko mä ainut kelle se tekee näin ja pyörittelin vaan päätäni, noup noup, oisit nähny aamu puheterapeutin!
Terapeuttien välissä nakkasin pojan autoon mielipiteitä kyselemättä ja laajennettiin meidän reviiriä lähipuistoon. Kukaan ei tässä talossa ole oikein puhunut miten poika viihtyy puistoissa ja kuinka se käyttäytyy. Niinpä päätin hyödyntää meidän hyvän flow-tilan ja yhteisymmärryksen asioiden määrääjästä ja suuntasimme leikkipuistoon! Poika oli onnessaan ja kiljahteli ilosta. Kaikki naispuoliset sai pusuja ja haleja niin paljon, että ilkeä au pair välillä repi pojan muista lapsiraukoista irti.
Puisto oli hirmuisen kiva ja varmasti suunnataan sinne ensi torstaina uudestaan. Onhan nämä torstait rankkoja. Se sattuu onneksi kahden helpoimman päivän väliin niin sen jaksaa tsempata vaikka päällä seisten. Huomaa muuten myös käsilihaksista jo, että tulee riepoteltua tuota miltein 3-vuotiasta milloin mitenkin päin. Eritoten lihakset saa kyytiä kun tuo iilimato haluaa jotain muuta kuin mihin mä olen sitä viemässä.
Nyt mä a) lupaan kirjoitella ahkerammin, b) valmistaudun vieraspainotteiseen viikonloppuun ja c) vedän peiton korvieni yli ja suuntaan Zzz-landiaan! HUH!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)