I get up every morning and remind myself that I can do this.

Kolme vuotta haaveilin uudestaan au pairiudesta. Kolme vuotta se taukoamatta pyöri päässäni ennen kuin haaveeni toteutin. Iloitsin enkä malttanut odottaa lähtöä. Saisin elää elämäni parasta aikaa uudestaan, pitää hauskaa, olla lasten kanssa ja elää Amerikassa. Päivät väheni, lähtö tuli ja täällä olen nyt ollut kaksi kuukautta. Sen kunniaksi päätin sitten ikävöidä kunnolla ja itkeä silmät päästäni. Tätäkö todella odotin kuin kuuta nousevaa?

Munhan pitäisi olla kuin vanha tekijä. Mun pitäisi tietää millaista elämä täällä on. Olen elänyt ennenkin kaukana perheestäni ja ystävistäni. Piece of cake. En tiedä kuinka moni läheisistäni noin ajatteli, itse syyllistyin tähän ajatteluun. Vaikka tiesin perheen olevan uusi, jolloin kaikki muu on uutta paitsi sana au pair. Silti, silti nämä ikävät ajatukset ja suru tuntuu häpeällisiltä ja siltä, että mä olen universumin viimeinen ihminen, jonka pitäisi ikävöidä ja ajoittain jopa katua lähtöä.

Toisaalta tunnistan nämä tunteet ja jollain sumealla tavalla muistan ne viime vuodeltani. Silti ne tuntuu pahemmilta ja siltä etten ole ikinä vastaavaa kokenut. Ikävä, yksinäisyys, hämmenys, oman paikan hakeminen, uusien ihmissuhteiden hiuominen ja ennen kaikkea uuteen perheeseen tutustuminen. En edes halua ajatella monta litraa kyyneliä olen taas tänään vuodattanut. Joten tulevat au pairit, ehei, tämä ei ole toiskertalaisellekkaan helppoa!

Lapsiin tutustuu nopeastikin. Ainakin omassa tapauksessani. Olen päivät kahdestaan Sällin kanssa ja tutustuminen käy itsestään. Vanhemmat ovat sitten ne kinkkisemmät tapaukset. Ja ovathan ne pomojasi ja työnantajiasi. Samalla kuitenkin olet myös perheenjäsen. Sen verran haastava palapeli, että herkkä ihminen kuin minä saa harmaita hiuksia ja ehkä turhia kyyneleitä asioita pyöritellessä pään sisällä.

Vaikkakin perheessä, josta rematchasin en ollut onnellinen, niin silti nämä tunteet on erilaisia. Nämä on niitä, että olen iloinen täällä, mutta samalla hetkellä voin harkita tavaroideni pakkaamista ja yllättämistä läheiset Suomessa. Niin ei ole käymässä, ne ovat vain mun ajatuksia ja tapa työstää asioita. Vaikeita asioita.

Huomenna onneksi saksalaiset ja suomalainen tapaavat brunssin merkeissä ja pääsen päästelemään höyryjä päästäni. Yritin tutkia LCC-ryhmämme au pair listaa ja minun ilokseni huomasin, että 60% on päättämässä vuotensa näillä näppäimillä. Joten uutta satsia odotellessa ja josko sieltä saisi lisää kavereita niin pää tuulettuisi vähän useammin.

Tää on se vavisuttavin hetki au pair-vuodessa. Kasvukivut on kovimpia ja huominen tuntuu pelottavalta. Why oh why I did this again! Mutta vuoden kokemusesta on se hyöty, että tiedän näiden kipujen helpottavan ja kasvun tasoittuvan. Ei ollut helppo olla hormonimyrskyinen teini kasvupyrähdyksen keskellä, niin ei se metaforallisesti ole helppoa nytkään.
Välillä sitä toivoisi olevansa vähemmän herkkä ja enemmän keskarit pystyssä oleva tyyppi, joka ei pienistä hätkähdä.

Tää on sensuroimatonta tekstiä suoraan mun pään sisältä tästä päivästä. Myös nämä ajatukset haluan ylös, sillä näihin voi verrata kuinka kauas olenkaan loppujen lopuksi päässyt. Edes au pairina, elämä ei ole aina pelkkää hymyä.