All the great changes are preceded by chaos.

Meidän paatti keikkuu aika pahasti puolelta toiselle koko ajan. Hostäiti tekee kaikkensa ja minä teen kaikkeni, eli molemmat raadetaan yötä päivää miltein niska limassa että tää talous pyörisi. Tänään sitten ajateltiin kaiken olevan suhtkoht kunnossa ja minä saisin nauttia rauhastani ja hostäiti tehdä rästijuttujaan, joita on koulustakin melkoinen pino.

No mitä vielä. Dinnerin jälkeen sujahdan omaan rauhaani ja... PIIP PIIP PIIP rikkoo hiljaisuuden. Noin minuutin mittainen tauko ja uudestaan. Paikannan äänen teknisestä tilasta/konehuoneesta/mistälie ja raportoin yläkertaan havaintoni. Siitähän lähti ruletti liikkeelle eikä kukaan tässä taloudessa ole hengähtänyt since then.
Vuorotellen ollaan takapuolet pystyssä tai korva seinässä tai katossa kiinni kuulostelemassa, että mistä tuo piipitys kuuluu. Toinen aina vahtii Sälliä. Lopputulema on se, että hostäiti kaivoi kaikki manuaalit esiin ja tutkii, mikä niistä sanoo että se laite piippaa. Ei mikään. Thanks.

Mun kymmenen ja puolen tunnin työpäiväni venyy ja paukkuu, kun hostäiti soittelee tuhat ja sata paikkaa läpi. Sällin kylpyaika tulee ja ihan sääliksi kävi toista kun tuulesta vaan temmataan, että nyt lähdetään kylpyyn! Ei kumpikaan huomattu kelloa ja ehditty varoittelemaan, että hetki lähestyy. Kylvetän raivoavan pojan, joka huutaa räkä ja kyyneleet poskella milloin mitäkin. Ei se varmaan itekkään tienny miks se huus enää lopulta. Lopulta sain rääkyjän häkkiinsä pinnasänkyynsä ja mä pääsin suihkuun.

Hostäiti antoi meille kaikille kuitenkin porttikiellon kellariin eli mä tulin yökylään yläkertaan. Mitä vanhemmaksi mä tuun niin sitä enemmän inhoan muutoksia ja uusia asioita (jep, vähän paukuttelen rajojani lähtemällä au pairiksi!), niin tää yökylä ei kauheasti innosta mua. Kellarissa on täyshiljaisuus. Täällä oven takana suhaa kolme koiraa ja seinän takana on Sälli, joka yleensä kylläkin nukkuu yönsä heräämättä. Pessimisti ei pety, katotaan niin se huutaa ens yön tunnin välein. Mä toivon ja toivokaa tekin, että huomenna asia ratkeaisi ja saisin palata viikonlopuksi omaan kolooni. Pliis pliis pliis.

Huomenna mun vastuulle on vieritetty putkimiehen viihdyttäminen. Eilen täällä kävi yksi putkimies toteamassa ettei vuoto ole talon sisällä vaan ulkopuolella. Huomenna sitten tulee putkimies kuuntelemaan meidän pihamaata jollain superkorvakoneella, että missä se siellä on. Ja mä hoidan priiffauksen ja lopputuleman. Oh boy!

Ohh ja ahh vaan kun tulee viikonloppu niin tarpeeseen. Itselläni se tottakai tietää vapaata, mutta vähän sääliksi käy hostäitiäni, jolla se ei todellakaan ole vapaa. Opiskelee lakia ja on äiti 3-vuotiaalle autistille. Mies työskentelee pitkiäkin aikajaksoja ulkomailla. Mä luulin jo, että tänään se repeää itkuun yhdessä vaiheessa. Työpöydällä on pino koulujuttuja, yhtäkkiä soittaa sosiaalityöntekijä, joka haluaa nähdä JUST TÄNÄÄN, vesiputket vuotaa, kellari piipittää, Sälli saakin uudesta koulusta paikan, no sehän tietää 1000 sivua täytettäviä papereita lisä, vakuutusasioita on aina hoidettavan pojan hoidon takia jii än ee. Niin ja ne sen lukukauden päättökokeet on tulossa.

Jos tässä meidän hullunmyllyssä on jotain hyvää niin uskokaa tai älkää, päivät sujahtaa näiden tapausten kanssa hyvinkin nopeasti ohi!

HUH.

Oih ja ainiin. 56 päivää, että astun taas Suomen maaperälle. 18.12 lähden kahden ja puolen viikon joululomalle kotiin! Ehkä tirautin muutaman onnenkyyneleen maksaessani lentoliput. En malta odottaa, että pääsen halaamaan kaikkia taas. Mulla on teitä ikävä!