If I was meant to be controlled, I would have came with a remote.

Ihan piti kolmas päivä putkeen kirjoittaa, kun mulla on teille kuvia! Kännykkälaatusia, mutta kuviapa kuitenkin.
Tänään oli tyttöjen parhaat kaverit äitinsä kanssa meille miltein koko päivän kylässä. Kahdelta tulivat ja kahdeksalta lähtivät. Tytöillä oli siis viihdyttäjiä, ja vauhtia riitti! Mutta tosi kivasti ilman riitoja leikkivät ja au pair ja äiti sai vähän hermolomaa. Tehtiin yhdessä kotitekoisia kananugetteja ja keiteltiin parsakaaleja. Jälkkäriksi oli äiti tehnyt muffinseja!

Yksi tahtojen taisto käytiin luupää Tokan kanssa. Se tiuski ja nakkeli niskojaan minulle. Huusi ja rääkyi ja nimitteli. Istuin portaiden yläpäässä esteenä ja totesin vaan ettei tästä alas lähdetä leikkimään ennen kun olet pyytänyt anteeksi. Ja mähän päätin vetää taistossa pidemmän korren. Ja vedinkin! 45 minuuttia siinä seisottiin ja Tokan pää pehmeni ja sain anteeksipyynnön halilla ja pusulla.

Pyöräjuna! 

Ennen kun kaverit tuli ja Tokan olin hakenut jo koulusta ja Eka oli vielä omassaan niin istuin koneella lukemassa sähköposteja. Toka istui mun vieressä ja selitteli omiaan. Vähän ajan päästä katsoin niin se oli kehitellyt leikin servettitelineestä, kirjanmerkistä ja traktorista. Ja leikki muuten sillä tunnin ennen kuin kaverit saapuivat! 

Ihan en päässyt jyvälle, kun leikissä oli isoveli, isosisko ja pikkusisko, että kuka oli kuka. Servettiteline oli niiden talo ja servetit katto! 

Mutta se on kuulkaas huomenna pe-pe-perjantai ja viikonloppu edessä! Maanantaina on Labor day eli kansallinen vapaapäivä, mikä tarkoittaa vapaapäivää myös tälle au pairille! Wuhuu! 

Never cut what you can untie.

Tässä päivässä oli ainekset au pairin kannalta katastrofiin, koska mun vapaatunnit ryöstettiin. Tai ei niitä ryöstetty. Ne siirrettiin lasten lääkäriaseman aulaan, jossa muuten ilmastointi puhalsi niin, että peruukki jäi sinne. Kylymä oli.
Toka oli jonossa peruutettuun lääkärintarkistusaikaan ja eiköhän sellainen eilen illalla meille soitettu ja ilmoitettiin, että aamulla olisi aika 9:40. Molemmat lapset näytti nyrpeenä naamaansa koko aamun ja Tokan vaatteiden vaihto draamaan jopa multa meni nyt hermot. Yleensä äiti on kävellyt kädet levällään huoneesta pois ja mä olen hoitanut tilanteen loppuun. Nyt loppu munkin kärsivällisyys. "Ei kato tää käy ku hame näkyy vielä vähän sen alta." Pidä tunkkis, mä ootan autossa.

Tokan mieli parani onneksi lääkärireissulla. Oltiin tapani mukaan siellä ajoissa ja meidän pyydettiinkin sisälle ennen kuin hostäiti ehti paikalle. Toka marssi ylpeänä sisään huoneeseen, kun mä yritin sönköttää, että voitaisko tuota odottaa tota noin se äiti tänne?!
Otetaan vaan pituus ja paino, sanoi hoitaja. Yeah right. Otettiin pituus, paino, kuulo, näkö, verenpaine ja joku muu juttu. Koko ajan kurkin olkani yli, että missä se äiti on, olenko astunut au pairin rajan yli kun nimenomaan painottivat ettei minun tarvitse lasta lääkäriin viedä? Onneksi Toka oli reipas ja hymyillen vastaili kysymyksiin ja mussutti muroja samalla. Aamupala pitkän kaavan mukaan katsokaas.

Onneks päivänsäde hostäitini viiletti paikalle juuri kun ruumiin nesteitä piti purkittaa. Luovutin lapsenvahtivuoro mieluusti äidille ja pakenin aulaan... tuulettumaan. Puolentoista tunnin aikana ehtii aika monta juorulehteä lukea. Lopulta kaksi päivänsädetti tuli aulaan ja Toka esitteli ylpeänä kahta taisteluarpeaan rokotuksista. Reipas tyttö. Ulvoi kun susi.

Lopulta Toka ehti kouluunsa puoleksitoista tunniksi, mikä tarkoittaa saman verran vapaata au pairille. Ehdin syödä lounaan ja jo piti lähteä takaisin tyttöä hakemaan. Tämä iltapäivä tyttöjen kanssa on mennyt ihan yllättävän nopeasti. Ekan murjotus katosi koulupäivän aikana ja ekat sanat bussista ulos hypätessä oli "I had the greatest day ever!" Huh. Meillä oli tarkotus koko loppupäivä päästä leikkipuistoon, mutta muotoon ommeltujen lakanoiden viikkaus osoittautui astetta haastavammaksi tehtäväksi ja au pair käytti siihen tuhottomasti aikaa. Koska sehän on myös(kin) tehtävä täydellisesti. Lopulta istuin lattialla, tuijotin Youtube videoita aiheesta ja tein perässä. Ja onnistuin kahdesti. En ehkä täydellisesti, mutta paremmin kuin itsekseni.

Sitten oil dinner-aika. O-ou. Mutta tiedättekö. Meillä oli hauska ruoka hetki, tytöt söi ja päästiin ajoissa kylpyyn! Okei ruokana oli hostäidin tekemään kasviskeittoa (ÄITI, HUOMIO!) ja oli muuten hyvää. Sulatin keiton seuraksi patonkia ja lopulta oltiin kaikki supertäynnä. Koska ruokaa ei saa käyttää palkkiona niin palkitsin hyvästä syömisestä lapset juustonpaloilla. Kun koiria kouluttaisi!

Nyt mun kaksi merenneitoa polskuttelee kylvyssä ja au pair makaa käytävällä. Pöntön päällä on istuttu niin monesti, että siirryin käytävälle. Eka päätti pelotetta Tokaa möröistä niin paljon ettei Toka päästä minua silmistään. Thanks love. Nyt toivon ja rukoilen, että hostit tulisi kotiin ja hoitaisi kylvettämisen eli pesemisen loppuun. Ja mielellään sellaisella aikataululla, että mäkin ehtisin suihkuun vielä tämän illan aikana!

Kuvat on viime viikkoiselta Stepping Stone-reissulta. Koska yhtäkään kuvaan en tästä päivästä napsinut ja tää sanakaaos näytti tylsältä ilman niitä! 

At every moment of our life we have an opportunity to choose joy...

Jotenkin siinä kävi taas niin, että pienessä mielessäni kehittelin hostäidistäni monsterin, joka tulee repimään pääni irti. Ennen kuin he siis saapuivat ja tärisin odotellessa. No eihän se ollutkaan monsteri vaan todella ystävällinen (as always) ja ymmärsi.

Käytiin hänen kirjoittamansa listat läpi kohta kohdalta. Myös ruokailut. Hän naureskeli ja kauhisteli tuntemuksiani, koska stressaan kuulma liikaa asiaa. Mikä ei kyllä sinänsä yllätä. Lapset kuulma syövät hyvin simppeliä ruokaa ja hostäiti lupasi näyttää kuinka tekee lasten herkkuruokia. Milläköhän ajalla saanen kysäistä.
No tänään ja eilen olen ollut vastuussa lasten päivällisestä ja eilen Eka huusi YÖK EN SYÖ ja tänään molemmat huusi yhtä ääneen YÖK EN MUUTEN SYÖ. Kiva, kiitos. Eihän lapset tietenkään voi tietää miltä musta ruoanlaitto heille noin muuten tuntuu. Siltikin päätin istuttaa heidän eteeni vakavin naamoin ja selitin kuinka pahalta se tuntuu, että he maistamatta huutelevat kuinka pahaa se on. Lopulta molemmat maistoi.

Hostäiti kyllä yleisesti sanoi, että esim Toka ei syö koulussa eväitään. Eilen oli historiallisesti syönyt kaiken (toim huom. mun tekemät leivät!) , tänään otti haukun leivästä (hostäidin tekemä leipä!). Ei Ekakaan ruokamäärällä juhli. On nyt kaksi päivää syönyt koulun ruokaa, joten en tiedä paljonko se syö. Huomenna ottaa tonnikalaleivän kotoota. Sen osaan jo tehdä!

Tapahtuu täällä muutakin kuin lounaita tai päivällisiä. Esim tänään ei Ekan koulubussi pysähtynyt pysäkille. Kuski ei kuulemma nähnyt minua, joten ei voinut päästää lasta bussista. Fiksua sinänsä, mutta Eka kyllä näki minut. No soitto nopeasti hostäidille ja hän soitti pian takaisin, että 20 min päästä voi lapsen hakea koululta. Vastassa oli onneksi iloinen tyttö eikä hän näyttänyt saavan suuria traumoja tapahtuneesta. Huomenna lupasin asettua autotielle X-asentoon makaamaan ettei bussi aja ohi.

Yritin kaivella puhelimen muistista teille kuvia, mutta kaikissa on jomman kumman tytön pärstä! Mokomat linssiludet. Oon kerran jo teille luvannu ryhdistäytyä kuvien kanssa, ehkä voisin nyt tosissani tehdäkkin sen!

Once in a while, blow your own damn mind.

Noniin. Tytöt leikkii alakerrassa ja mä vahdin kello yläkerrassa, koska hyökkään keittiöön ja alan valmistamaan päivällistä. Se päivällinenhän merkkaa vain sitä, että sen jälkeen kun on lohi napaan isketty niin suihkun kautta yökkärit päälle, vanhemmat kotiin ja au pair vapaalle! Aika kivuttomasti tämä ensimmäinen arkipäivä on mennyt.

Hostäiti varoitteli ennen tätä aamua, että aamut on yhtä suurta kaaosta ja paniikkia. No oma käsitys on vähän eri kaaoksesta ja paniikista. Varsinkin vielä kun hostvanhemmat katoavat aiemmin jaloista pyörimästä. Eka makasi sohvalla syömässä aamupalaa aivot koomassa, minä pakkasin hostäidin opastuksella välipalan ja pakkasin repun. Sitten kehotus pukea ja pestä hampaat ja harjata hiukset. Lapsi oli valmis. Aikaa jäi 10 minuuttia tuijottaa TV:tä lisää.
Kun Eka oli ovesta potkastu pihalle niin alkoi Toka repiminen hereille ja sama juttu sen kanssa. Sillä aikaa kun se mutusti aamupalaa sohvalla niin pakkasin sille lounaan, valkkasin vaatteet ja pesujen ja harjausten kautta autoon ja kouluun. Tai leiriä sillä on tässä kaksi viikkoa ennen kuin virallinen koulu alkaa.

Tänään vapaa-ajallani suuntasin naapurikaupunkiin istumaan LCCni eturappusille ja vähän itkemään olojani. Elän sellainen pieni oksetus ja ahdistus kurkussa koko ajan. Ensinnäkin tunnen migreenin jo kolkuttelevan ohimolla kun edes ajattelen ruoanlaittoa. Tässä taloudessa on säännöt a) luomua, b) tuoretta ja itsetehtyä about jauhojen jauhamisesta asti, koska noh näiden kotimaassa kotiäidit ei niin lapsista välitä vaan valmistavat päivällistä koko päivän. Tietysti au pair taipuu sellaiseen myöskin! Niin ja c) samaa ruokaa ei saa tehdä kahdesti. Sain jo todella kysyviä katseita, kun kysyin että saako tehdä voileipiä eri täytteellä vaikka kahdesti viikossa. Lupa myönnettiin, onneksi.

Mutta kävin siis vähän keskustelemassa, että mitä mä teen. En tunne oloani mukavaksi, kun ajattelinkin töiden tekoa. Tyttöjen kanssa näin muuten on kivaa ja menee helposti ja sanoisin, että ovat aika unelma hoidettavia. Mutta sitten tämä kaikki muu puoli, mitä hostit kivasti sillee ripotellen heittelee infona. Esim. nyt kaksi viikkoa täällä asuneena sain tietää, ettei vessapaperia saa heittää pönttöön. No jos teidän putket nyt posahtaa niin älkää syyttäkö mua, en oo ajatustenlukija!

Mullahan ei esimerkiksi ole minkään sortin kokemusta tai käsitystä mitä koululaisten lounaspoksiin laitetaan. Ja hostäidin ensimmäiset sanat olivat aamulla "noh mitäs ajattelit sinne laittaa?" Hitostako minä tiedän! Meillä saa koulussa ilman ruoan!

LCC käski keskustelemaan hostien kanssa tästä ruonlaittoahdistuksesta. Hostäiti asiasta kyllä tietää, mutta ei ehkä tajua noiden sääntöjen ja listausten paukuttelu auta mun fiilistä _yhtään_. LCCn kanssa keskustellessa vilahteli sana rematch (perheen vaihto suomeksi). Yritin kysellä, että mikä on mahis löytää uusi perhe, koska no kotiinhan mua ei täältä saa. Nyt kun sanon näin niin huomenna istun JFKlla odottamassa konetta kotiin.
LCC sanoi, ettei tietenkään voi luvata että perhe löytyy, että on nähnyt hyvienkin au pairien joutuvan kotiin rematchin takia. Ajoitus on kuulma kaikki kaikessa. Syys-/lokakuu mahikset ovat todella hyvät. Joulunpyhien aikaan ei niinkään.

Mutta kotiinpäästyäni laitoin hostäidille sähköpostia ja kirjasin kaikki asiat ylös hänelle. Pyysin saada vaikka kymmenen lounaspoksin sisällön listana ja siitä voisin aina katsoa ja sitten ideoita dinneriksi, jotta kelpaa heidän standardeillaan. No oikeen en mitään irti saanut. Kaksi "käsikirjaa", missä lukee talon sääntöjä ja muutama ehdotus ruoaksi. Keskustellaan kuulma tänä iltana asiasta. Onneksi hostit ovat kuitenkin todella ystävällisiä, ettei nyt kamalasti tarvi jännittää tätä keskustelua. Enemmän jännitän sen ajankohtaa, koska lapset valvovat (liian) myöhään tässä taloudessa ja turha edes kuvitella puhuvansa mistään kun nuo kaksi ovat hereillä. Mä menen jopa usein ennen lapsia nukkumaan. Että... We will see about that.

Mullahan oli viimeksikin alussa hankaluuksia ja pohdin rematchia. Silloin itseasiassa ilmoitin jo LCClle, että haluan vaihtaa perhettä. Asiat saatiin kuitenkin ratkaistua. Sillon ongelmana oli kylmä ja äkäinen hostäiti, joka piti mua näkymättömänä. Työ siellä oli kivaa eikä aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia. Nyt hostäiti (ja isä) ovat supermukavia, mutta itse työn tekeminen ahdistaa lapsia lukuunottamatta.

Huh, kylmä hiki pukkaa jo nyt kun ajattelen huomista lounaspoksirulettia, saati sitten dinner-aikaa. Tänään teen bravuuriani lohta, mutta kun se on sitten tältä viikolta käsitelty se kala. Osti hostit kanaakin, kokonaisena. Hyvä kun ei nokka ja silmät näy ekana kun pakastimen avaa. Kot kot vaan kaikille.

Ei mun asiat nyt huonosti ole, ei tämä huono perhe ole, mutta onko se mulle perhe, jossa voin viettää superkivan vuoden? Sitä se LCCkin kysyi.

Sometimes you will never know the value of a moment before until it becomes a memory.

Olenpas mä ollut hiljaa. Melkeen jo viikon. Anteeksi, ei tule tavaksi!

Töitä on nyt kaks viikkoa takana ja huh ihanaa, että koulu alkaa huomenna. Saan pienen hengähdyshetken keskelle päivää eikä päivät veny 12 tuntisiksi. Tokikin koulu tuo uusia haasteita, mutta ehkä nekin ajan kanssa suttaantuu. Täällä tuo lasten ruokkiminen aiheuttaa mulle ihan hirveesti harmaita hiuksia. Nyt tulee lounaspoksit ja päivällinen kuvioihin. Kaksi viikkoa oli vaan kyse lounaasta.

Perhe syö siis pelkkää luomua ja tuoretta ruokaa. Tyttöjen annoksissa ei saa olla mitään pakastettua tai valmiiksi tehtyä. Kaikki pitäisi itse valmistaa alusta loppuun. Voisin tän vuoden jälkeen varmasti osallistua Suomen Masterchefiin. Hostäiti kyllä yrittää sanoa, ettei sen ruoan tarvi olla yhtä hienoa kun heidän tekemänsä, mutta silti.

Nyt viikonloppuna sain onneksi kunnon breikin tästä talosta ja perheestä, kun karattiin neljän suomalaisen kanssa ostarille ostoksille. Se shoppailureissu saattoi hieman venähtää ja autoon kertyä kilometrejä enemmän kuin neideillä oli hermoja, mutta sai ainakin muuta ajateltavaa! Eilinen ilta sitten vietetiin yhden suomitytön kotona ja kotiuduin vasta aamupäivästä, kun hosteille olin luvannut auton toimittaa ajoissa takaisin kotiin.

Voisin yrittää tässä lähipäivinä kirjoittaa ihan yleisen postauksen mun fiiliksistä tällä hetkellä. Niistä kun ei ota Erkkikään selvää. Nyt ei energia riitä niiden vatvomiseen vaan on suunnattava nukkumaan, että huomenna jaksaa!

And I catch myself smiling when I imagine...

... what will happen the next time we're together.

Viime postauksen murtuneista tunnelmista huolimatta henki pihisee edelleen! Myöskin eilisestä huolimatta kamoja ei ole pakattu ja edelleen asustelen USAssa.

En tiedä jatkuiko sunnuntain mälsät fiilikset, mutta eilen aamulla kun silmäni auki sain niin eka ajatus oli "pakkaanko kamani nyt vai heti?". Aamupäivän aikana kolmesti katosin vessaan hiljaa itkemään aina pariksi minuutiksi. Tytöt onneksi oli enkeleitä ja leikki huomaamatta mooonta tuntia jotain kivaa Barbie-leikkiään.

En tiedä miksi eilinen aamupäivä tuntui niin maailmanlopulta ja niitä fiiliksiä pääsi äitikin todistamaan. Mutta kun lounas oli ohi niin aurinko alkoi paistamaan minunkin risukasaan ja loppupäivä oli hauska. Mutta edelleen kiitän kaikkia taivaan voimia siitä, että lapset oli niin kiltisti eilen. Vaikka tänäänkään en ole lippua turhan korkeella tuulettanut, niin niiden kitinä, valitus ja rutina olisi eilen ajanut mut Indokiinaan täältä. Tänään ei siis oltu niin kivoja au pairille!

Yhdestä asiasta olen kyllä ylpeä. Meidän neiti itsepäinen ja omatoiminen Toka vaihtaa vaatteet valehtelematta tunnin välein. Voitte arvata kuka noukkii käytetyt vaatteet lattialta tai löytää 20 hametta pyykkikorista. Sama tyyppi myös siivoaa tunnin välein tytön vaatekaapin kun prinsessa on myllännyt sen voidakseen päättää mitä pukee. MUTTA tänään aamulla kun vaatteita puettiin niin en muista millä uhkauksella sopimuksella sain diiliksi ettei tänään vaatteita vaihdeta ja sehän piti! Wuhuu! Olen kyllä natsina siinä vaatteiden vaihtamisen lomassa opettanut tytön itse viikkaamaan vaatteita, koska no... mulla nyt on muutakin tekemistä kun viikata sen t-paitoja 20 kertaa päivässä.

Tänään kävin LCC kahden viikon orientaatio käväisyllä ja juuri hostäidille sanoin, että jotenkin muistelisin viime LCCn käyneen max 10 minuutin ajan vähän juttelemassa totteleeko lapset. Nyt juteltiin tunti. Ehkä tää oli hyödyllisempi hosteille, joilla ei au pairia ole ennen ollut, mutta eipä sieltä mulle oikein mitään uutta tullu. LCC oli ihan mukava, juuri niin perus Connecticut-kukkahattutäti lapset puettuna Ralp Laureniin kun vaan voi olla. Mutta mukava. Sehän se pääasia on.

Olen muuten ihan älyttömän kiitollinen siitä kuinka terveellisesti tämä perhe syö. Ei uppopaistettua, hampurilaisia, hodareita tai pakasteruokaa. Kaikki mitä täällä tehdään on itse tehtyä alusta asti ja tooodella tuoretta. Tämä tokikin aiheuttaa omat paineet lounaisiin, jotka minä hoidan, mutta ainakin vielä noi kaksi lasta on elossa vaikkakin oma rimani ei pakosti ole aivan yhtä korkea kuin hostien. Wait for it kun alkaa mun aika ruokkia lapset myös päivällisellä... Äiti, saat paljon enemmän tiedätkö mitä kuvassa on-viestejä sitten!

Tuli juuri mieleen kun tässä puoli kymmenen aikaan sänkyyn suuntaan, että LCC kyseli kotiintuloajasta ja hostit olivat ihan, että hei haloo se on 24, kai sillä on järkeä sen verta päässä että osaa itse pitää niistä huolen. You can be sure, koska tää 24-vuotias on suuntaamassa nukkumaan kun 20 vuotta nuorempi vetää tuolla omaa napatanssishowtaan edelleen. Tosin se 20 vuotta nuorempi sai aamulla nukkua kymmeneen, kun tää 24-vuotias raahautui 7:30 aivokuolleena ylös.

Ja siitä taas tuli mieleen, että hostäiti eilen totesi huomanneensa etten ole aamuihminen! Vähän hymyilytti tuo toteamus. Mutta sitten hän sanoi, että varsinkin Eka vierastaa mun aamukäyttäytymistä, koska olen kuin toinen ihminen. Tänään sitten pidin hyvä au pair-puheen ja selitin ettei au pair ole vihainen tai surullinen, hän on vain väsynyt ja siitä huolimatta au pairilta saa ja pitää pyytää apua vaikka en aina hymyilisikään. Katsotaan menikö viesti perille!

I hear your voice on the line, but it doesn't stop the pain

It's amazing when someone comes to your life
and you expect nothing out of it
but suddenly there, right in front of you
is everything you ever needed.

Päässä pyörii tuhat ja sata ajatusta. Ajatusta ikävästä, kaipuusta ja toivosta. Siitä kuinka kääntää ikävä voimavaraksi, joka kannattaa kohti tulevaa. Kaipauksesta, joka antaa uskoa ja voimaa jatkaa vaikka sattuisi. Toivosta, joka pitää yllä haaveita paremmasta tulevaisuudesta. Mahdollisuuksista.

Kuka ikävän on keksinyt? Mitä ikävä on?

Tällä hetkellä ainakin se on sitä, että ne monet muistot samalla satuttaa ja saa hymyilemään.

Jotakin.
Joskus.
Jossakin.

A smooth sea never made a skilled sailor

Eilen illalla perheen kotiutuessa päätin hakea Snapplea vielä vähän ja jymähdinkin sitten keskustelemaan äidin kanssa. Ja musta oli iiiiihana, että meillä oli aikaa istua alas (keskellä yötä, mutta who cares!) ja jutella. Hostisän kanssahan ehdittiin keskustella se ensimmäinen viikonloppu, joten oli kiva saada jutella naisten kesken. Tokikin Eka oli vielä hereillä ja keikku äitinsä sylissä, mutta silti saatiin juteltua. Nyt ehdotinkin hostäidille, että jossain raossa karattaisiin kahdestaan dinnerille ja saataisiin kunnolla juteltua.

Tänään sitten pakkasin naperot, eväät, juomat ja au pairin autoon ja ajelin vanhan kotikaupungin yhteen ihanimmista puistoista. Sää oli ihana. Lämmin, muttei kuuma ja aurinkokin pilkahteli. Tytöt nauttivat hirveästi toisten lasten seurasta ja kirmasivat leikkipuistossa ja nurmikolla kuin pienet vasat. Syötiin lounas siellä ja kotimatkalla sainkin kierrellä ja kaarrella, kun neitokaiset sammuivat autoon.

Puisto on ihan mahdottoman kaunis paikka. Sieltä löytyy tennis- ja jalkapallokenttiä, lampi, luontekeskus, luontopolku, kaksi leikkipuistoa ja paaaaljon nurmikkoa, jolla vilisee pieniä ihmisiä sinne tänne. Viime kertainen hosttyttöni vaati miltein päivittäin tuonne pääsyä, kun sää oli hyvä. Tuntui siis mahtavalta saada taas istua saman leikkikentän reunalla ja nähdä lasten riemuitsevan. 

Hirveän vähän tulee jostain syystä nyt kuvattua paikkoja. Ehkä siksi, että niin moni niistä on kuitenkin jo tuttuja eikä sitten tajua, että ihan kiva niitä olisi silti laittaa ehkä blogiin. Jospa skarppaisin nyt. 

Jaahas, tipuset on kylvystä hiustenpesua vailla valmiit! Sitten päästäänkin askartelemaan. Perjantaina riittää energiaa itsekullakin, koska... weeeeeekend is coming! 

P.S. ens perjantaina meillä on tyttöjen ilta hostäidin kanssa! Yay! 

If today is the worst day of your life then you know tomorrow will be better!

I'm alive, the girls are alive, joten kaikki hyvin!

Ei tää alku edelleenkään mitä namia ole, mutta laitoin eilen hostäidilleni sähköpostia mun fiiliksistä (spostia siks, että jos olisin illalla puhunut niin olisin kuitenkin itkenyt vaan räkä poskella rääkyen, eikä kukaan olisi saanut selvää teenkö kuolemaa nyt heti vai vasta kohta!) ja se tuntui ymmärtävän. Eniten itseäni täällä pelottaa, että olen paska au pair, koska en kaikkea heti tiedä ja mut potkitaan pellolle.

Onneks hostäiti kuitenkin sisälsi vastauksessa lauseen "We only need some time". Huh. Osa kivestä vierähti sydämeltä. Tänään aamulla se kyseli fiiliksiä samalla, kun näytti miten lakanoiden pitää antaa hengittää. Olo on ihan jees. Ei tässä hirveesti ole tiistain jälkeen töitä paiskittu. Eilen 4h ja tänään ruhtinaalliset 2h. Tänään olin varautunut nappaamaan tytöt lääkärin jälkeen mukaani, mutta hostisä iloisesti ilmoitti, että oot off, mä oon tyttöjen kanssa tän päivän! Jaahas no selvä. Olin siis off to salille!

Ensimmäinen hostperhe asui siis i95-motarin vieressä ja rakastin sitä motaria. Pääsi nopeasti kaikkialle mihin pitikin mennä. No tänään pääsin ajelemaan vanhaa rakkauttani pitkin ja mitä vielä. Kaikki liittymät revitty auki ja liikenne aamupäivälläkin jo täysin jumissa. Voin kuvitella minkälaista siellä on ruuhka-aikaan.
En tiedä miten, koska ja miksi, mutta puhelimeni päätti kesken ajon syöksyä penkin ja keskipömpelin väliin pieneen rakoon. Oli kauheen kiva kuunnella muumi-saundeja hostisän yrittäessä soittaa, missä mennään. Sain loppujen lopuksi sen sieltä kaivettua, eikä kukaan myöhästynyt mistään!

Eilen kävin lääkärissä vähän valittamassa yskää ja astmalääkkeiden puutetta. Normaalistihan täällä on kaikki mikä liittyy terveydenhoitoon superkallista, mutta tämä kiltti lääkärisetä antoi mulle astmalääkket ilmaisiksi! Vähänkö olin happy. Sen lisäksi sain antibioottikuurin 10 päivän ajan, mutta apteekissa oli pillereitä vain kolmelle päivälle. Pyysi tulemaan seuraavana päivänä uudestaan. No menin tänään aamupäivästä uudestaan ni eiköhän sama täti ole "Unohdin sanoa, että ne tulee vasta neljän jälkeen!" No niin taisit unohtaa. -.-
No sainpahan nyt käytyä salille, seuraavaksi lueskelen vähän ja sitten suuntaan pankin kautta apteekkiin. Pankissa ei ole pitänyt käydä vasta kun viikon ajan jokapäivä, mutta jotenkin se on aina jääny. Eilen juutuin Skypeen niin, että se oli mennyt jo kiinni! Pankki siis, ei Skype!

Tytöt rakastavat askartelua, joten voisin vähän katsella askartelujuttuja netistä ennen iltapäivää ja tänään hommata vähän tarvikkeita sadepäivien iloksi!

Every day may not be good...

But there is something good in every day.

Ja sitten tullaan korkeelta ja ihan hitokseen kovaa alas. Joku saattaa tietää, että takaraivossa jyskyttää pelkästään "se on tää alku, se on tää alku". No se on tää hiton alku.

Eka työpäivä onnistuneesti takana. Tai ainakin molemmat lapset on elossa, ruokittu ja vahingoittumattomia. Mutta voi jessus teki mieli juosta karkuun tätä kaikkea tsiljoona kertaa päivän aikana. Olo on niin hukassa oleva ja siihen lisäksi vielä se ettei toinen lapsista pysty kommunikoimaan sun kanssa. Tai luulee pystyvänsä, mutta ei muista etten mä puhu sitä ulkomaata kovinkaan sujuvasti. Yhden sanan tiedän jo!

Peseekö nämä astiat pesukoneessa? Pilaanko ne jos laitan ne sinne? Saako lapset tehdä noin? Saako niille antaa tuota? Koska ne syö? Mikä on missä ja koska tapahtuu mitä? Ja siihen vielä aikaerosta rasittuneita lapsia kaksi. Mihin, anteeksi, helvettiin oon taas pääni työntäny?

Pohdin päivällä, että voiko tätä tunnetta verrata siihen, että aloitat uudessa työssä, mutta omasta mielestäni ei vaan voi. Tämä on jotenkin aivan erilaista alkuhämmennystä, paniikkia ja ahdistusta. Ja tottakai se kaikki iskee vasten kasvoja kunnolla, kun työt loppuvat, kello on Suomessa aamuyö ja istun yksin sängylläni. Nämä hetket on niitä kun maailmassa ei tunnu olevan muita kun minä. Enkä tarkota hyvällä tavalla.

Jos tää on puoliksi edes helpompaa kuin viimeksi niin miten ihmeessä mä olen selvinnyt viimeksi alusta täysjärkisenä? Kysynpä vain. Onneksi siellä takaraivossa kuiskaa myös ääni, että tästä on viimeksikin selvitty ja tämä menee ohi. Se ääni vaan tuntuu tälläisenä hetkenä paljon heikommalta kuin tuo toinen.

Tällä hetkellä olen kaikista iloisin siitä, että perhe ilmoitti lähtevänsä viikonloppuna telttailemaan. Kysyi tottakai mukaan, mutta aion ottaa ajan itselleni ja taas vähän selvittää ajatuksiani. Saatoin jopa hädän hetkellä kysyä vanhalta hostäidiltäni, että olenko universumin surkein au pair...

I'm going to succeed because I'm crazy enough to think I can!

Pikapikapikapäivitys sängynpohjalta ennen valojen sammumista.

Nyt on saatu hostäiti ja tytötkin talouteen. Noiden typyjen ruskeat kiharat hiukset, ruskeat nappisilmät ja hymykuopat ovat varsin vastustamaton yhdistelmä. Toka puhuisi mielellään vaan ulkomaata, joten mitään en sen sanoista ymmärrä, mutta en voi olla nauramatta sen pohjattomalle innostukselle mikä sen pienistä silmistä loistaa puhuessaan!

Tokakin ymmärtää englantia ja pystyin hänelle puhumaan, mutta vastata hän haluaisi vain ulkomaaksi. Eka sen sijaan puhuu omista huolistaan huolimatta hyvää englantia, joten valjastin hänet mun tulkiksi niin kauan kun Toka vääntää mielummin sitä ulkomaata.
Kuulma sinne ulkomaille mennessäkin niin kaksi viikkoa oli Toka sitkeästi ollut hiljaa ennen kuin avasi sanaisen arkkunsa ulkomaaksi. Nyt on tod näk luvassa saman englannin kanssa.

Menneiden takia jännitin hostäidin tapaamista ihan hirveästi. Viimeksi kuin ei alku hostäidin kanssa mennyt niin sanotusti putkeen. Ennemmin siitä putken vierestä. Nyt mua olikin vastassa iloisesti ja leveästi hymyilevä äärettömän ystävällinen tapaus. Samantien mun sydän syli ja tunsin oloni ihan mahdottoman onnelliseksi juurikin tässä perheessä.

Neljä päivää perheessä takana ja olen jo nyt hyvin varma, että tästä vuodesta tulee mah-ta-va!

Open the window, let the sun shine on you!

Ensimmäinen kokonainen päivä perheessä takana ja elämä hymyilee. En tiedä onko toisen kerran alku helpompaa perheen takia, kokemuksen vaiko siksi, että olen saanut täysin rauhassa asettua taloksi ilman lapsia ylirennon isän kanssa. Ehkäpä kaikkien noiden, mutta hyvältä tuntuu ja koti tuntuu jo todella kodilta!
Nukuin muuten ihan tosi hyvin ja tykkään mun sängystä. Nytkin haaveilen jo kaatuvani sinne erään nimittäneellä Aku Ankka-tyylillä autuaan onnellisena!

Päivä on mennyt pitkälti Skypessä juoruillessa ja lähikaupunkeja kierrellessä. Sain puhelinliittymän, mutta siihen tarvittiin myös hostisän ystävän apua! Vähän monimutkasempi juttu, mutta toisaalta taas hirveen helppo! Tosin mä keskityin hymyilemään nätisti vieressä kolmen miehen pohtiessa asioita. Tähän väliin pakko todeta, että tuolla ulkona sirkuttaa joku todella outo ääni enkä tiedä oonko mä aiheuttanut sen vaiko onko se vaan luonto joka kiljuu! Ehk joku hälytin pitäisi kovempaa meteliä?

Aamu alkoi muuten melkoisella sydänkohtauksella. Istuin aamupalalla ja pelasin onnellisena bingoa. Hostisä nukkui ja talossa oli hiljaista. Kunnes ovikello soi ja iso koura hakkasi ovea vaativasti. Meillä oli tottakai hälyt päällä yön jäljiltä enkä mä osannut niitä ottaa pois! Istuin keittiössä pahasti jumissa, kun ovea hakattiin ja ovikelloa rämpytettiin. Totesin myös, että on isällä muuten unenlahjat. En päässyt olohuoneeseen enkä alakertaan ilman, että tyyppi oven takana olisi nähnyt mut. Hyppäsin tuolillani aina kun ovelta kuului ääniä. Eniten pelkäsin sitä, että tyyppi päättää ilmestyä terassille, jonne on ovi keittiöstä ja jäisin kiinni!
Onneksi hostisä pian heräsi, kerroin jonkun hakkaavan ovea ja pakenin alakertaan! Ehkä ens kerralla avaan itse oven, jos saan hälyt pois päältä!

Kävin tänään jäätyneellä jugurtilla (miks musta ei tullu suomentajaa!) suomalaisen kanssa ja oli ihana nähdä kaveria ja jutella rauhassa. Väsy alkoi painaa aika nopeasti ja päädyin takaisin kotiin. Huomiseksi sovin treffit vanhan hostperheen kanssa, menen sinne illalliselle enkä tiedä olenko minä vaiko 8-vuotias tyttö enemmän innoissaan huomisesta!

Huomenna aamusta olisi luvassa reissu YMCAlle lisäämään minut perheen tietoihin ja maanantaina pääsisin salille ensimmäisen kerran. Haaveilen myös vähän uimisesta maanantaina! Aikaan kun kerran on reilusti ja runsaasti nauttiessani vapaapäivästä.

//Nyt se ääni loppu! En siis ikinä saa tietää aiheutinko mä sen avaamalla autotallin oven vaiko tuliko se muualta! Noh ei ainakaan häiriköi mun kauneusunia! ;)

We're a thousand miles from comfort.

Päässä surisee sata ja sen tuhat ajatusta ristiin rastiin. Innostuksesta ja riemusta pakokauhuun ja ahdistukseen. Oon siis tänään saapunut perheeseen ja jösses mihin sitä on taas päänsä tunkenu.
School viikko meni ihan kivasti. Eilen oli New York City päivä ja jotenkin taas suomikaksikko päätyi bussin äänekkäimmäksi kaksikoksi. No ainakin sai nauraa taas vatsansa kyllyydestä ja ihmetellä ihmisten yksinkertaisuutta.

Nyt oon saanut ahterini perheeseen ja yritän asettua kodiksi uuteen huoneeseeni. Talo on ihana. Pieni ja suloinen. Yläkerrasta löytyy kolme makuuhuonetta, keittiö ja olohuone. Kaikki tavallaan yhdessä rykelmässä. Alakerrassa on mun huone ja typyjen leikkihuone. Korvatulpat, oh boy I'm gonna need those darlings!

Kotona on siis tällä hetkellä vain hostisä. Äiti ja tytöt ovat ulkomailla, tulevat maanantaina illasta. Siihen saakka viihdytän itse itseäni tai hostisä viihdyttää minua. Tänään sillä oli piiiitkä työpäivä ja sen jälkeen, jotkut kaverin pippalot. Vähän tuli isästä vekkulimainen vaikutelma, nauttinut elämästään täällä ilman talon naisia.

Huomenna mennään hakemaan mulle puhelinliittymä niin pääsen tälle planeetalle ihan kunnolla. Tällä hetkellä roikun Wi-fFin varassa joka paikassa. Sitten voisi sitä pankkitiliä katsella, josko saisin tänään iltana tutkittua sosiaaliturvatunnuksen uusimiksi tilaamista.

Tänään hostisä heitti minut kotiin, turistiin hetki ja sen jälkeen hän ryntäsi töihin. Ovelta huikkasi "tossa on auton avaimet, käy ajalemassa jos haluat!" Ööö jaa, no selvä. Mähän sitten nappasin avaimet pienten skypettelyjen jälkeen ja hurautin läheiseen Walmarttiin ostamaan shampoot, hoitoaineet sun muut tarpeelliset. Aamuksi hain kaupasta muroja ja mansikoita. Nam.

Vaatekaapin ovet sepposen selällään kutsuu mua tyhjentämään matkalaukun sisällön sinne vielä ennen yöpuulle vetäytymistä. Tänään autossa ihmettelin hostisällekkin kuinka mahdottoman paljon voi ihmisen elämä muuttua kahdessa kuukaudessa? Uskomatonta.

Ja koska kuva jenkeistä nyt yleensäkkin maailmalla ei ole se fiksuin niin saatoin tiputtaa leukani kun hostisä tiesi Suomesta monia asioita (googlannut? hmmm...) ja sanoi fanittaneensa aikoinaan Häkkistä. Alustavasti jopa puhui, että voitaisiin mennä katsomaan ensi vuoden Kanadan GP. Mun leuka kairautu vielä syvemmälle asvalttiin. For real!?!? Ei tarvi kahdesti kysyä olenko mukana kuin täi kuuluisassa ulosteessa sillä matkalla!

I remind myself, how lucky I'm to have some one so special to miss.

Tiiättekö sen tunteen, kun kaikki menee metsään ja vielä vähän senkin päälle mennään pöpelikköön? Tänään voidaan sanoa niin käyneen. Mun tekis mieli parkua ja huutaa ja itkeä, mutta ei auta ei. Onneksi huominen on huomenna ja sitä rataa.

Luulin, että lounaan jälkeen sinkoudumme kohti JFKn lentokenttää ja kivojen ja iloisten (not) virkailijatätien kanssa selvittäisimme yhteisessä ymmärryksessä i94-numerohässäkkää. Loppujen lopuksi meitä ahtautui puoli yhdeksän aikaan aamulla 7 tyttöä ja yksi CCn edustaja pieneen bussiin ja matkasimme täydellisessä koomassa kohti määränpäätä.

"This will only take a minute and after that we will head back to the campus." Oli edustajan kuuluisat viimeiset sanat. No ainoa asia, mikä tuossa lauseessa paikkansa piti oli se, että lopulta palasimme kampukselle. Mutta kestää vain hetken... Me istuttiin jokainen tatti otsassa kaksi ja puolituntia pienessä, hikisessä ja ihmisiä täynnä olevassa huoneessa. Jokaisen tytön opettaja oli onneksi antanut tehtäviä korvaamaan väliin jäävät tunnit ja niitä siellä tehtiin sitten yhdessä ja erikseen. Ehdinpä lukea koulukirjankin kannesta kanteen ja väärin päin.

Lopulta 3/4 sai puuttuvan numeron. Loput 4 sai vain passin käteen ja ilmoituksen, tod näk ilmestyy nettiin kahden päivän sisällä. Jaaa, no entä jos ei? Mua ette ainakaan enää siihen huoneeseen saa kärsimään. CCn edustajakin huokaili, tuskaili ja puhisi siihen malliin, että varmasti harkitsi USAsta muuttamista mahdollisimman kauas.

Takastulomatkalla sitten iski ihan järkyttävä olo ja nukahdinkin kirjaimellisesti istuen pystyyn bussiin. Tulin takaisin tunnille (lounaan kautta, jossa en muuten pitänyt kiirettä) ja edessä oli esitelmien teko. En ole ikinä ollut niin jäässä tai pihalla. Piti hetken miettiä jo miten saksiakin käytetään. Joka paikkaa särki ja teki mieli vaan valua lattialle nukkumaan. Lopulta alkoi kurkkua polttaa, lopputuloksena tän reissun eka (ja vika, joohan?) kuume. Oh joy.

Kävin ilmoittamassa toimistolla, että josko pääsisin huilaamaan loppupäiväksi, jotta a) perjantaina en olisi kuumeessa, kun perheeseen menen ja b) mulla olisi mahdollisuus olla jo huomenna terve ja päästä New Yorkiin. Lupa myönnettiin kera 8 sivuisen tehtävänipun. Tehtävät sain onneksi alta aika yksikön tehtyä laaaaaaduikkailla vastauksilla ja käperryin peiton alle. Koska au pair-Jumala on ollut ennenkin mulle niin suotuisa niin josko taikoisit tän kuumeen pois. Kauheasti ei hipota maata täällä yksikseen koko päivää huomenna.

Eilen piti jo kirjoittaa vähän ahdistuksesta ja muutenkin yleisestä olotilasta, joka ei paljoa ole vielä pientä hetkeä lukuunottamatta päässyt plussan puolelle. Ja eilen ymmärsin miksi.
Lounaspöydässä kuuntelin kahden suomalaisen ja kahden britin keskustelua, miltä mahtaa amerikkalainen kakku maistua, ja lamppu syttyi päässäni. Muilla on se uutuudenviehätys kaikessa; amerikkalaisia autoja, liikennemerkkejä, amerikkalaisia limupulloja, kakkua, hampurilaisia, you name it. Mulla sitä ei ole täällä schoolilla vielä. Siksi ootankin perjantaita kun hullu puuroa, että pääsen ihmettelemään uutta ja kokemaan sen innostuksen ja jännityksen, koska.. No believe me, tässä training schoolissa ei riitä kauheasti uutta ja jännää kahdeksi kerraksi!

Eilen tosin pienen pieni hetki pelasti päiväni ja hymyilen vieläkin ajatukselle. Hostperheeni oli nimittäin ostanut minulle lahjakassin tänne koululle. Se sisälsi liput New York tourille ja Top of the Rockiin, schoolin hupparin, CCn laukun, juomapullon, kaksi kynää, I <3 New York valokuvakehyksen, lahjakortin Panera Breadiin, Starbucksiin ja training schoolin omaan snack shackiin! Niin ja kaksi myslipatukkaa ja karkkia. Oli iloinen ylläri, kun nimeni listalta kuulin! :)

Jotta tästä ei nyt ihan kilometrien mittaista postausta tule niin lopettelen nyt ja suuntaan peiton alle. Huominen, pliis ole parempi!

It has begun!

Lähtöhän ois voinut tapahtua rauhallisemmistakin merkeistä. Elämä oli yhtä hulinaa ja vilinää viimeiset viikot ja pakkaaminen jäi ja unotui. Itseppähän julistin ettei se stressaa. Noh stressasi se sitten sunnuntai-iltana kun raivokohtauksen merkeissä paiskoin tavaroita matkalaukkuun ja siitä ohi. Edelleenkään en tasan tarkkaan tiedä, mitä tuli pakattua, mutta ainakin vaikuttaa, että mitään oleellista ei ole jäänyt. Ja loputhan saa ostettua täältä.

En oikein tiedä lähtisinkö käsittelemään aikaa ennen lähtöä, kun siitäkin niin lahjakkaasti unodin kirjoittaa vai sitten kuittaisinko vain, että lähdin jo ja kivaa ei ollut? Ehkä tyydyn kuittamaan ja toteamaan, että edellisen kerran lähtö oli paljon helpompi ja kutkuttavampi. Tällä kerralla teki mieli lyödä maanantain jarrut pohjaan ja todeta vain, että noup, ain't coming. Jotenkin kuitenkin tänne training schoolille päädyin ja vielä ihan hyvissä mielin.

Eilinen matkustuspäivä sisälsi istumista, istumista ja sitten istumista. Helsingistä Lontooseen kolme tuntia, kentällä 4 tuntia ja Lontoosta JFKlle 7 tuntia. Sitten vihdoin pääset tuulettamaan, että ohi on niin eiköhän me istuttu bussissa 3 tuntia odottelemassa muita au paireja lennoilta. Meidän kone laskeutui 15.30 ja schoolin pihaan astuttiin 20.15. Voitte kuvitella siitä nälän ja väsymyksen määrästä kuinka hilpeällä mielentilalla oltiin.

Viiden hengen huone ja trooppinen ilmasto. Huomiseksi luvattiin kunnon ukkosmyrskyä. Oh joy! Soulmaten ja Tn kanssa oltiin kyllä onnekkaita ja lieroja, että päästiin kaikki kolme suomalaista samaan huoneeseen! Terveisin fluent german hallussa hyvinkin pian.

Nyt ruokalevolta oppitunneille! Opettaja on hyvinkin hupaisa eläkeikäinen rouvashenkilö, joka on vieraillu varmaankin kaikissa Euroopan maissa ja muistaa niistä maista kaiken! Mm. sen, mitä peppu tarkoittaa!