Today's special moments are tomorrow's memories.

Nyt ois neljän päivän vapaat lusittu ja huomenna pitäs palata sorvin ääreen. Mutta on mun pakko myöntää, että on mulla Sälliä jo ikävä! Päivällä kun kävin kotona pyörähtämässä ja pusuttelin poikaa ja totesin, että "I have mist you!" Niin sain vastaukseksi "I miss you!". Aww. Mun pienisuuri mies!

Tokikaan enhän mä yksin töitä tee. Huomenna on mummi mun varjona ja vissiin tiistainakin ainakin. En tiiä koska ne kotiin lähtee. Huomenna meillä oli tarkotus mennä Anne Frank-museoon, mutta joku valopää on keksinyt, että se on maanantaisin kiinni. Just joo.

Kaks arvausta heräsinkö aamulla ostoksille?! En! Nukuin mukavasti ja hoidin shoppailut netissä. Perjantaina käytiin kuiteski joulupuufarmilla, tai kai joulukuusifarmilla valitsemassa meille kuusi! Oikeasti se puu ei ole edes kuusi, vaan tuija tai kataja tai joku vastaava ilman neulasia oleva vihreä puu.

Meitä oli reissulla minä, hostvanhemmat ja ukki. Käveltiin tuolla peltoja pitkin, maisteltiin kuumaa omenasiideriä ja ihmeteltiin ihmisiä. Kuusen piti puhua hostäidilleni ennen kuin valittiin ja lopulta ei enää tiennyt, mikä niistä hänelle puhui! Tilalta löytyi vaahtokarkkien paistopiste, hevosia, lampaita ja muita öttiäisiä. Aurinko paistoi, oli pari astetta lämmintä ja iiiiihhana joulufiilis! Me naiset tottakai diivoina valittiin kuusi, miehet sahasi sen katki, kantoi sitä paikast A paikkaan Ö ja lopulta heitti sen auton katolle ja sitoi vielä kiinni. Tunsin itteni hyödylliseksi! 

Siinä on lopputulos. Kuulma taktinen veto, että koristeet on alahyllyiltä jätetty pois Sällin raivareiden takia. Mä otan tikkumiehen kirjanpitoa monesti toi puu on ennen joulu vaakatasossa... 

Tänään mä oon kirjaimellisesti pyöriny ympyrää koko päivän. Kaupoissa ja ostoskeskuksissa. Oon nauranu superpaljon ja ollut tasan tarkkaan se ärsyttävä käkättävä teinityttö kavereiden kanssa. Lelukaupassa laitettiin jokainen laulava joululelu soimaan ja kiiruhdettiin karkuun. But hey, meillä oli kivaa ja nauruterapia on parasta! 

18 päivää Suomi-lomaan. Sitä ennen pitäisi joululahjat saada kasaan ja päättää millä tavoin mä saan ne Suomeen. Kauheeta, 18 päivää. Vasta sinnekkin oli 56. Tässähän pitää oikeasti stressata sitä, että ihan just kohta mun vuosi on ohi ja mun pitäis tietää taas elämästäni jotain mitä tehdä ja minne mennä! Sitä ennen pitäis saada ne 6 credittiä suoritettua ja ja ja ja ja. Ressiä kuulkaa pukkaa! 

Nyt amazon primestä Dance mom-maratoni pyörimään ja sitten Zzzz-landiaan ennen uutta viikkoa! Muiskis, ootte raksuja! 

Let our lives be full of thanks and givings!

Sillee ja tällee. Kiitospäivä on siis takana, yllätyksekseni laskin, että omalla kohdallani jo kolmas sellainen! Eipä se paljoa ole tässä vuosien varrella muuttunut. Ruokaa, ruokaa, ruokaa ja sairaan hyvää jälkkäriä. Täydellistä voisin sanoa?

Kiitospäivää seuraa siis Black friday ja noh, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta vain Amerikassa voidaan olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on ja parin tunnin päästä ryysiä sairaiden tarjousten perässä kun vaahtopäät. Tähän kohtaan voikin sitten hyvin mainita, että kyllä mäkin lähden tarjousten perässä huomenna kaupoille, niinkin sikahullu aikaan kun 6.30. Hostäiti lupasi kurvata Starbucksin kautta ja nopea keikka tiedossa. As if! 

En edes jaksa yrittää laskea montako eri ruokaa meille oli tarjolla, mutta oli hyvää. Ehkä suurimpana rakkautena joka muodossa tarjoiltu bataatti! Ja tottakai turkki siis kalkkuna. Jälkiruoaksi oli tuplasuklaajuustokakkua ja karpalo-pähkinäpiirakkaa. Oh ah ja röyh. 

Kasilta lopeteltiin ruokailu ja hostäiti pakkasi Kiitospäivän koristeet pois ja minä, hostäiti ja tämän kaveri syöksyttiin kellarin varastoon ja kaivettiin joulu esiin! Huomenna mennään kuulma rikkomaan perherauhaa ja hakemaan joulukuusifarmilta meille kaksi joulukuusta ja koristellaan ne. TV:stä tulee enää joulumusiikkia ja vaatimuksena, että pääsee ovesta sisälle on se että pukee tonttupuvun päälle. Noei vai. Melkeen kylläkin! Joulu on siis saapunut kaupunkiin. Jollain saattaa olla pientä käryä, että mä rrrrrakastan joulua enkä malta odottaa, että saan luoda huoneeseeni oman joulumaailman. Ahh ihh! 

Huoneesta puheenollen, en tiedä/muista/jaksatarkistaa oonko mä täällä julkaissu siitä kuvia niin tadaa siinä ne on! Uusia pukkaa, kun saan winter wonderlandin valmiiks. Tällä hetkellähän tehty on tasan tarkkaan ei yhtään mitään. Ensimmäisenä vuonna mulla oli about liiketunnistimet ovella ja aina kun tulin sisään niin valot syttyi ja Katri Helena soi! 

Kun päästettiin irti yksi 24-vuotias ja kaksi 30-vuotiasta niin saatiin aikaiseksi partyjoulukuusi. Korkeudeltaan tuo on ehkä 20 senttiä, mutta hirvittävän sympaattinen kapistus eteisessä toivottamassa kaikki tervetulleiksi! 

Ja koska joulu on for real ihan kohta täällä, niin for real 3 viikkoa ja mun Suomi-loma alkaa. 3 viikkoa. Se on ihan tositosi vähän! 

Hostisä palasi komennoltaan tänään ja arki taas kerran vähän heittää täällä häränpyllyä. Tod näk nautin enemmän vapaista ja työt on iltapainotteisia, mutta saanpahan hengähtää! Jos totta puhutaan niin mua vähän jännittä kun isä palasi, koska ei me kauheasti olla oltu saman katon alla, mutta kuten muistelinkin (kredittiä mun muistille) niin hauska tyyppihän tuo oli ja turhaa purin kynteni! 

Mutta nyt painun unille kiitollisen kaikesta mitä olen saanut, mitä minulla on ja mitä tulen saamaan! 

What's coming will come and we'll meet it when it does.

Mulla oli tossa äsken kun tänne suunnittelin tulevani kirjottamaan niin oikeasti ideoita, mitä kertoisin. Ja ne oli mun päässä siis minuutti sitten. Eipä ole enää. En vaan ymmärrä, miten aivot voi toimia näin!

Mutta täällä arki vähän muuttui isovanhempien tullessa taloon. Kyllä mulla työtunteja edelleen on, mutta aikalailla mä oon se paholainen, joka viheltää pelin poikki jos isovanhemmilta menee sormi suuhun. Eli suht helppoa pari viikkoa edessä. Isovanhemmat on mahtavia ja meillä on oikeasti kivaa yhdessä. Tokikin ovela ja viekas Sälli testaa heti tuoreen lihan, että kuinka pitkälle rajat heidän kanssa paikkuu. Sorry dude, ei pitkälle kun mä oon vahtivuorossa!

Viikonloppu oli ja meni. Perjantai mulla oli kokonaan vapaana ja olinkin sopivasti kivasti mukavasti kuumeessa sen päivän. Lauantaina ja sunnuntaina tuli tehtyä töitä vajaat 20 tuntia, joten kauheasti se ei viikonlopulta tuntunut. Sunnuntaina oli LCC-tapaaminen ja päästiin keilaamaan. Mä oon aina luullu, että mun ongelma siinä lajissa on se etten jaksa keskittyä, mutta näköjään menee paremmin kun en keskity sitä vähääkään mitä olen ennen tehnyt. Sai nauraa pari tuntia kavereiden kanssa. Parasta terapiaa ikinä.

Sunnuntaina tänne sattui joku Esterin takapuolen repeämä ja satoi vettä ihan simona. Parin tunnin päässä oli tornadojakin ollu. Hui! Seison ulkona litimärkänä ja odottelin Eeviä ja yhtäkkiä salamoi tajuttomasti ja sitte rysähti. Pelästyin, mutta en kuollu! Harvoin olen ukkosmyrskyssä seissyt ulkona, saati sitten marraskuun viimeisellä viikolla.
Illalla sitten kun ajelin hakemaan isovanhempia Sällin kanssa metroasemalta, niin horisontissa siinsi purppura raja. Täysin suora viiva. Tumma pilviä ja toisella puolella kaunis kaunis auringonlasku purppuran värissä. Se oli aika hieno näky.

Ja koska säästä voi jaaritella vaikka tunnin niin jatketaan aiheella. Viime viikolla täällä siis oli pakkasta, tiet jäässä ja kaikilla pipot päässä. No tänään maanantaina sitten rikottiin 114 vuotta kestänyt marraskuun lämpöennätys. Kevyet +25 astetta. Miltein teki mieli kaivaa bikinit esiin kun ulkona käveltiin, mutta ihan niin friikiksi en viittinyt heittäytyä.

Käytiin porukalla tänään kävelemässä ja törmättiin käärmeeseen. Se oli pienen pieni, mutta Sällihän olisi about halunnut grillata ja syödä sen. Sen mielestä oli huisin hauskaa kuinka käärme kiemurteli sitä paniikissa pakoon ja varmasti vielä hauskempaa kun au pair ja 2 isovanhempaa yrittää saada häntä itseään kiinni. Elämäni tähtihetkiä taas.

Olkaatte hyvät. Vuosisadan turhin postaus, mutta kirjotinpa silti.

Look at the stars, look how they shine for you and everything you do.

Sivuhistoria muistutti mua tälläsestäkin sivusta. Päätin sitten tulla huvikseni päivittelemään kuulumisia, vaikkakin väsymys kaataa mut ihan justiinsa sänkyyn. Mutta suurimmat pahoitteluni hiljaisuudesta. Itseasiassa tiistaista saakka olen iltaisin yrittäny kirjoittaa, mutta... tulokset on nähtävissä kuinka hyvin se on sujunut!

Sain juurikasvuni piiloon vaikkakin samalla koodilla kun ensimmäisenä vuonna, ekalla yrityksellä ei väri tarttunut mun omaan väriin. Värjättyyn osioon kyllä. Päädyin sitten istumaan siellä lähemmäs 3 tuntia, kun kampaaja halusi onnistua ja värjätä uudestaan. Omasta mielestäni tulos on hyvä siihen nähden minkälaisen tricolor värjäyksen sain ensimmäisenä vuonna!

Suomalaisvahti vaihtui yhdessä perheessä kun Pauliina lensi (tai lentää itseasiassa vasta huomenna) Suomeen ja Eevi astui puikkoihin. Eilen vietettiin Pauliinan läksiäisiä espanjalaisessa ravintolassa ja iih aah se ruoka oli taivaallista. Me kolme suomalaista ja kolme jonkunmuunmaalaista otti omat nacho-annokset alkuun ja jotenkin me suomalaiset saatiin rohmuttua oma saavimme tyhjäksi tuplasti nopeammin kuin muunmaalaiset. Puolustus, meillä on aina nälkä.

Mutta Sälli oli alkuviikon potilaana kotona ja maanantaina pääsin hänen kanssaan kurvailemaan lääkärille. En edes tiedä montako kertaa siellä(kin) jouduin selittelemään että eiiii en ole äiti, ihan au pair vaan. Tiistaina sitten potilaan kunto oli parempi ja suunnattiin Akvaarioon!

Toi vika kuva on nyt vähä kierossa, mutta olkoon. Mä siis odotin eniten näkevän delfiini-shöyn ja sehän nähtiin. Sälli tärisi innosta jo 20 minuuttia ennen alkua ja voin kertoa, että oli muuten au pairille pitkät 20 minuuttia saada laps pysymään housuissaan ja odottamaan delfiinien suurta sisääntuloa. 

Alkureaktio oli mulla, että jo on Särkänniemellä petraamista. Sen verran oli hienoa valo- ja kuvashowta. Delfiinit vähä pyörähteli ja hyppi siinä. Mutta loppujen lopuksi kyse ei ollut delfiineistä vaan yhden miehen lauluesitys, taustalla pyörien säälittävä yritys jostain taistelukohtauksesta. Delfiinit kävi hyppimässä välillä, mutta Särkänniemen showssa on kyse eläimistä ja se on rakennettu niiden ympärille, täällä se oli rakennettu sen miehen ympärille ja delfiinit oli kivat koristeet siinä edessä. 

Muuten oli kauhean kiva päivä. Kalamies-Sälli oli ihan esktaasissa ja tuijotteli kaikkia kalannäkösiäkään haltioituneena. Se oli reipas toipilas ja meillä oli ihan tosi hauskaa yhdessä. Koko viikko on ollut itseasiassa hirveän kivaa sen pojan kanssa. Ollaan naurettu ja naurettu tuntitolkulla. Yksi ilta pimennettiin talo ja annoin autistin aistien nauttia taskulamppuleikeistä, kun juostiin fikkarien kanssa alakertaa ympäri ja tutkittiin kaikkea mahdollista! 

Mä oon ihan rakastunut Atlantaan ja tähän säähän. Mua ei haittaa kylmyys (, jota on muuten nyt piisannu!) tai tuuli tai syksy tai talvi, koska täällä paistaa aina aurinko. Kaupunki on todella nätti ja pääsee oikeuksiinsa varsinkin auringossa. Sopivan iso, mutta ei liian. Sopivasti ihmisiä, mutta ei liikaa! Huippua! 

Learning to ignore things is one of the great paths to inner peace.

Elossa ollaan ja mielikin on jo kirkkaampi. Aikalailla kiitos sen, että avasin salaisen arkkuni hostäidille ja kerroin olostani. Kuinka tuntuu etten vaan jaksa ja tarvon suossa. Päivät on huonoja toinen toisensa perään ja enpä oikeastaan odota enää edes hyviä päivä. Hostäiti ymmärsi. Sanoi, että tietää kuinka kuormittava tuo lapsi osaa olla ja sen huonona päivänä mikään ei ole hyvin kenelläkään. Siitä tuo lapsi osaa pitää huolen.

Mutta helpotti oloa ja mieltä kovasti. Enää on yksi viikko yksin tuon kanssa jäljellä ja painotin hostäidillenikin, että ei nyt vähennä omaa opiskeluaan mun takia vaan mä painan tän viikon läpi vaikka sen harmaan kiven. Sillä on kuitenkin ne loppukokeet painamassa päälle niin haluan senkin opiskelevan. Maanantaina saadaan tietää, josko hostisä olisi tulossa kotiin suunniteltua aiemmin ja se helpottaisi mun päivä jo aiemmin.

Kyllä tämä elämä taas tästä. Niin kuin hostäidillekkin sanoin, että erityislapset ottavat ihan valtavasti, mutta antavat sitten myös aivan tajuttomasti takaisin. Nyt jos koskaan ymmärrän niitä omia ajatuksiani ennen tänne lähtöä, että haluaisin erityislapsista lomaa. Tässä veneessä nyt kuitenkin ollaan ja mennään loppuun asti. 

Eilen tutkiskelin noita opiskelumahdollisuuksiani ja löysin lähiyliopiston, joka tarjoaa uskomattoman määrän online-kursseja. Mm. kiinnostuksen alla olisi autisti lapsien opettaminen, opettaminen alaluokilla, lukemaan oppiminen. Ihan mielenkiinnosta ja sitten ammatillisen osaamisen takia. Saisin vähän näille puuroaivoille käyttöä, vaikkakin varmasti tulisisin ulisemaan esseitä vääntäessäni, että ääliökö olin kun jotain tällästä halusin opiskella! Mutta hei, valittaminen kuuluu asiaan! 

Kävin viikko sitten otattamassa ripset, tai siis huollattamassa, ja tällä kertaan tekijä osui kyllä niin naulankantaan. Edelleenkin päivittäin ihailen niitä. Pieniä turhamaisuuksia, mutta tekee niin iloiseksi. 

Joku päivä pohdin etten ole huonettani täällä esitellyt. Enpä nytkään jaksanut siihen kauheasti panostaa, mutta ainakin yhden kuvan saitte nyt! Herra K päätti tulla häpeillen mukaan potrettiin. Ensimmäisenä vuonna jaksoin kuvata joka kulmasta, vessan, talon, huoneen ja kaikki. Nyt hyvä kun jaksan kameraa edes avata kerran kuussa. Saatte siis nauttia iPhone-laadusta! 

Mä olen vahvempi kun uskoinkaan! 

Tänään kiertelin kauppoja monta tuntia yrittäen löytää mulle takkia, koska joku sääjumala on nyt päättänyt heittää tänne melkeen pakkasta. Toisaalta se ei mua haittaa, koska aaaarinko paistaa aina niin nätisti, että mulle se on aivan sama onko +30 vai -30, koska aurinko piristää! Mutta ei löytynyt takkia vaan löyty kuin mulle tehty paita! Juicyn Couturen ja alennuksessakin vielä. Au pair-lompakko kiittää. 

Kuva- ja ajatusoksennus. Huomenna pääsen huippuosaamisellani esittelemään Atlantaa uudelle suomalaiselle ja sen jälkeen saan kutrit kuntoon. Viikonloppu on siis suht relax-meiningillä! 

Sometimes when things are falling apart, they actually may be falling into place.

Just kun mä olin valmis rojahtamaan sohvalle ja itkemään silmät päästäni, etten vaan jaksa tuota lasta enää sekuntiakaan yksin mun kontollani, niin eiköhän se oli kuin enkeli, saa mut nauramaan, halailee ja pussaa niin että edes unohdan koskaan mitään pahaa ajatelleeni.
Keskiviikko oli ka-ma-la. Mä kestän jos lapsi raivoo vaikka 3 tuntia putkeen ja huutaa, antaa palaa vaan. Mutta mun huumorintaju loppu kun se kierosti hymyilee ja tasan tarkkaan silmiin katsoen rikkoo kaiken mitä tielle sattuu. Mä sinkoilen sen perässä ja yritän estää, jolloin se saa sen palkinnon mitä haluaa. Huomiota. Sitä se vain haluaa noilla tihutöillään. Mutta kun ei sitä nyt voi jättää ikkunoita paiskomaan ettei ne oikeesti hajoa vielä. Tuota mun elämä oli eilen koko 9 tuntia sen kanssa. Voitte uskoa, että samalla oven avauksella kuin hostäiti astui sisään niin mä kirmasin ulos ja pysyttelin kaukana talosta myöhään iltaan saakka.

Tänään se onneksi pääsi takaisin kouluun. Oli kuulma päivän kohokohdaksi purru sitten kaveriaan. Nice job, Sälli. Meidän iloiset kohtaamiset koulunpihalla on historiaa, koska tuohan on keksinyt haluavansa koulubussiin. Nyt sitten Sälli pinkoo karkuun kun mut näkee. Kun saan sen kiinni niin alkaa sen sortin painimatsi taas, että mihin autoon me mennään ja mihin ei. Mä oon (onneks) voittanu sen matsin vielä toistaseks joka kerta. Valitin hostäidille viesteissä asiasta ja se ilmotti soittavansa vielä rehtorille ja käskee siirtää sen saakelin bussin ettei hänen au pairinsa joudu taistelemaan lapsen kanssa! You go girl! Mä vähän kyllä epäilen, että se bussi on ja pysyy ja Sälli saa tyytyä oman hovikuljettansa kyytiin.

Mä oikeasti jaksan ja siedän lapsilta aika paljon, aikuisilta en sitten ehkä niinkään, mutta lasten kanssa mun pinna on yllättävän pitkä. Töissä mä olen aina se, joka suostuu pisimpää sekopäiden kanssa työskentelemään ja ottaa vastaan iskuja ja huutoja. Mä kestän ja jollain superhyperkierolla tapaa nautin haasteista lasten kanssa. Viime keväänä harvasen päivä istuin lapsen päälle, kun niskaan lenteli tietokoneesta saksiin, mitä vain mitä se lapsi sai käsiinsä. Tämä sama lapsi potkaisi sääreni tohjoksi ja sairasloman jälkeen en epäillyt hetkeäkään etten haluaisi saman lapsen kanssa vielä jatkaa.

Nyt täällä kuitenkin tuntuu voimien loppuvan. Erona toki keväiseen on se, että teen 8-10 tuntisia päiviä ja olen täysin yksin tuon lapsen kanssa. Sillä on joku niin perseily kieroiluvaihe menossa, että meidän talo on kohta jokaista pintaa myöten tyhjä kun Sälli vähän terrorisoi. Silmät saa olla selässä, koska vaikka kesken ruoanlaitoin tai pyykien viikkausten mua voidaan nipistää, puraista, lyödä tai potkaista. Ilman syytä. Satuttamisen ilosta. Tottakai silmät ilosta välkkyen.

Me ollaan oravanpyörässä. Se haluaa huomiota, tekee pahoja asioita, joita ei terapeuttien mukaan saisi huomioida. Huomiota saa antaa vain hyvästä käytöksestä. No sitä hyvää on näissä päivissä 5 minuuttia yhteensä ja kyllä siinä on pakko mennä väliin kun jalkalamppu on lentämässä portaista alas tai koiralta revitään kumpaakin korvaa irti. Vaikka huomiota ei saisi antaa.
Eläinrääkkäystapaukset mä olen ratkaissut niin että kutsun aina koiran luokseni, jota Sälli kiusaa ja annan koiralle superpaljon huomiota. Sen jälkeen tuo lapsi kyllä kuikuilee ja halailee ja vilkuttelee etten huomioisi vain koiraa vaan myös häntä. Jalkalamppua ei vaan oikeen voi rapsutella ja silitellä.

Mä olen huono myöntämään kenellekkään päin naamaa, että multa on voimat lopussa. Mielummin itken itkuni yksin ja kerään voimat seuraavana päivänä. En siis todellakaan ole sanonut hostäidilleni ajatuksista. "Hyvin menee!" on usein vastaus. Ja päivästä aina yritän kaivaa jotain positiivista kerrottavaa. Olen täällä tekemässä työtäni, meidän arkeen ei mahdu tällä hetkellä yhtään heikkoa lenkkiä. Meillä ei ole suunnitelma B:tä olemassa. Just nyt mun voimavara on se, että joko mulla on 1 viikko tai päivä jäljellä kahdestaan Sällin kanssa. Sitten tulee apukäsiä ja saan hengähtää ennen seuraavaan rypistystä.

I can do it.

There is no angry way to say bubbles.

Sälli päätti sitten imuroida ittellensä jonkun näkösen flunssan, nuhan, man flun tai jotain sinne päin. Yskii ja röhisee ku porsas ja jopa yskäkohtauksen aikana päätti sitten kivat oranssit ykät heittää valkoselle kokolattiamatolleen. Onneks sen jynssääminen ei lue mun sopimuksessa!

Koulussa se oli vielä tänään. Otsassa (tai ehkä ihan repussa to be honest) oli kylläkin lappu, että jos tulen tosi kipeäksi niin lähetäthän minut kotiin. Ei kukaan lähettäny ja mä noukin sen sieltä normaaliin tapaan. Uinti, once again, jäi välistä ja mä päätin perua sitten käytösterapiankin, kun Sälli makoilu raatona sohvalla ja silmät pyöri päässä. Nukkui se sitten reilun kolmen tunnin päikkärit ja mulla meinas iskeä tylsyys.

Päikkäreiltä heräs sitten oikea takalistoon luodin saanut karhu, joka karjui ja huusi niin kauan kun nöyrryin ja laitoin prinsessaleffan pyörimään. Kaikki pääsi helpommalla. Ruoan aikana sitten pohdittiin huomista, että meneekö kouluun vaiko eikö mene. Vaikutti jo reippaalta ja jutteli itsekseen normaaliin tapaan, mutta sanoin siltikin että ehkä parempi jättää kotiin lepäämään. Vaikkakin se tietää mulle valovuosien mittaista päivää, joka alkaa jo 7. Mutta koska pessimisti-Pete ei pety, niin odotan huomisesta ihan just niin kamalaa, kun olla ja voi, niin ehkä se ei olekkaan niin kamala!

Maanantai oli odotuksista huolimatta ihan kiva päivä. Käytiin leikkipuistossa ja Sälli totteli kun hyvin koulutettu koira. Naurettiin, juostiin ja tanssittiin pitkin puistoa kahdestaan. Tokikin sitten iltapäivä toisen koulun jälkeen oli kahden tunnin tahtojen taisto, joka päättyi klo 19 Sällin nukahtamiseen.

Näillä näkymin hostisä olisi tulossa viikonloppuna kotiin ja lähtisi päivä enne Kiitospäivää takaisin. Ei haittaa mua, koska se vaan tarkottaa, että mun helpommat päivät alkaa silloin ja ne kestää varmaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tammikuun loppuun saakka! Yeah!

Mä en tiedä onko tää ajatus peruja ensimmäiseltä vuodelta, kun tajusi ja koki kuinka hujauksessa tämä vuosi on ohi, mutta jotenkin musta tuntuu, että tämäkin vuosi on ihan just kohta ohi ja pitää suunnitella tulevaa. Paitsi vois sitä vuottakin suunnitella siinä mielessä, että ne 6 kredittiä pitäs suorittaa. No any how mulla on kuitenkin vielä 9 kuukautta aikaa ja luon jo itselleni paineita happily ever afteristä eli mitä tämän jälkeen? Suomeen? Jäädä tänne? Toinen vuosi? Opiskelut? Se fakta ja totuus taitaa olla se, että omaa elämää jotenkin pitäisi saada eteenpäin.

Mutta sitten kun ajattelen, että jotain pitäisi saada omalle elämällekkin tehtyä niin ajatus "onhan tässä vielä kuitenkin 9 kuukautta aikaa" valtaa mun mielen ja vajoan ruusunpunaiseen kuvitelmaan ettei mun tarvi vielä päättää yhtään mitään!

Niin ja hostäitihän on lopettanut jossittelut jos olen toisen vuoden. Se on täällä jo arkipäivää kuinka jään toiseksi vuodeksi. Se ajatteli tilata mun nimellä varustetun joulusukankin, koska olen kuitenkin täällä ensi joulunakin. Seeeelvä Sir!

Tän tekstin otsikko on ehkä mun ultimate suosikki! Kokeilkaa vaikka ite!

If Britney can make it through 2007, we can make it through this day.

Voi pululla päähän ja jorpakkoon sanon minä. Me ollaan laskettu päiviä, tunteja ja minuutteja siihen, että isovanhemmat tulee avuksi viikon päästä. Olen kysellyt aikaa ja tarkkaa päivää useasta, mutta tänään hostäiti vihdoin päätyi heille soittamaan ja tiedustelemaan yksityiskohtia. 

Nää yksityiskohdat paljastu viikon pidemmälle kuin me luultiin. Ahkera työntekijä joutuu siis raatamaan pitkiä päiviä vielä kaksi viikkoa. Viikon sijaan. Rähmä. Ja se toinen viikko tulee olemaan pitkä ja puuduttava, mutta kaiketi siitäkin elossa selvitään. Ainut pelastava tekijä on josko hostisä pääsisikin jo ensi viikolla kotiin. Isovanhemmat on siis tulossa avuksi kun hostäidin finals kokeet ja istuu kirjastossa lukemassa. Tai oli tulossa. Ei niistä nyt kauheasti ole apua enää pelkällä thanksgiving viikolla, kun juhlahumussa menee muutenkin kaksi päivää. Loput pallona pyörimisessä kaiken sen ruoan jälkeen. 

Meidän oli tarkotus tänään lähteä akvaarioon (kuulostaa suomeksi muuten harvinaisen tyhmältä) kattomaan delfiini-showta ja aamulla jouduin ihan kellonkin laittaa herättämään, että ehin oottaa suihkun ennen lähtöä. Suihkun jälkeen keräsin tavarani ja lähdin ylös. Hostäitini makasi sohvalla puoli kuolleena ja sanoi ettei kyllä kykene lähtemään, iskenyt sen verran paha flunssa. Raaaaaaah. Ei sitten. Yritti kyllä ehdottaa, että Sällin kanssa kahdestaan lähtisin, mutta nope nope en lähde. Mun oli illalla tarkoitus tehä töitä, mutta nappasin Sällin sitten läheiseen leikkipuistoon päivällä ja korvasin tunnit sillä. 

Iltapäivästä karkasin Pauliinan kanssa pyörimään turhina ympyrää ja kotiin tullessa kovasti vihjailtiin, että voisin Sällin kylvettää ja laittaa nukkumaan, mutta leikin sory, no habla espanjol tyyppiä ja painuin alakertaan. 

Nyt sitten tuo isovanhempien siirto, niin vähän tympii ja ottaa päähän koko päivä ja elämä. Ehkä hyvät yöunet ja netflix korjaa tilanteen ennen uutta viikkoa? Ehkä. Että voi hyvää päivää vaan sinnekkin. 

I don't believe in luck, I believe in grace.

Tiiättekö, kun joskus tuut kaupasta ja sulla on kädessä lompakko, iso pahvilaatikko ja sata ostoskassia? Niiden lisäksi sylissä 3-vuotias ja sen hervoton iPad. Yrität saada sen kaiken autoon rikkomatta, unohtamatta tai satuttamatta ketään. Mun 1+1=4 aivot ratkasi asian niin, että ostoskassit ja pahvilaatikko autoon, lompakko auton katolle ajatuksella tonne se vielä jää ja Sälli autoon. Sälli sentään oli hyvällä tuulella, jos jotain kivaa tästä haetaan.

No sinnehän se lompakko jäi. Auton katolle. Ajelin pihaan ja samalla hetkellä kuin hostäitini näin niin tajusin, että piip piip piip se lompakko OLI katolla. Tuskin tarvitsee mainita ettei ollu katolle kun autosta nousin? Itkua tihrustaen ohjasin härdellin sisälle, rauhotin Sällin, joka halusi ulos äitinsä luo ja paimensin koiria ettei ne karkaa. Samalla soittelin miljoonaan paikkaan, että hei moi oiskohan mun lompakkoa näkyny.

Sitten taivaan lahjana toimii taas ystävä. Juttelin Pauliinan kanssa facebookissa ja kerroin tapahtuneesta. "Kerro jos vaan voin mitenkään auttaa." Yksi niin pieni lause ja tajusin, että Pauliina ei ole töissä vielä moneen tuntiin toisinkin kuin minä olen jumissa Sällin kanssa vielä 4 tuntia. JOS se lompakko meinataan löytää niin se on tehtävä nyt eikä 4 tunnin päästä. Nakitin Pauliinan ajamaan kaupalle ja meidän reittiä takaisin. Ja se enkeli teki sen ja löysi mun lompakon. Tokikin levällään kun kuuluisan Vatasen eväät tiellä, mutta siellä Pauliina oli hyppinyt autojen seassa metsästäen kortteja takaisin.

Okei aika raiskatultahan toi lompakko näyttää, pari kortti meni roskiin uuden käyrän ulkomuotonsa takia ja ajakortti on prässissä sängyn jalan alla, josko siitä vielä suorakulma tulisi! Käteistä katosi pari kymppiä, mutta se kaikki on pientä siihen verrattuna, että mä sain mun lompakon takas! Ja koska ensimmäisen maailman ongelmat ja first things first-motto niin toki mä ekana huolehdin, että millä mä maksan huomenna ripsihuollon. Jeah. Turhamaisuus? MIKÄ SE ON?

Kiitoskiitoskiitos maailmankaikkeus Pauliinasta. Sanoinko kiitos?

Meidän siivoojatätihän on siis niin seinähullu kuin vain voi olla. Meillä on Jeesus tulee ja pelastaa-flaijereita pikaliimalla about liimattuna seiniin ja mulle tyrkytettiin JUMALA OPETTAA-elokuvaa. Tän tädin piti tulla tällä viikolla tiistaina, mutta mulle sanottiin, että ystävä kuoli. Hostäidille ensin, että ystävän äiti. Lopulta se olikin ystävän mies. Rauhaa ja rakkautta ystävän perheelle siis vaan. Varmaan siis koko perhe lakos kerralla. Noh oli viimenen kerta kun sen tarvi tekosyitä meille kertoa.

Tänään oli sitten uusi Mister Siivoojaekspertti (äiti, oon löytäny sun haastajan!) assistantteineen käymässä. Siinä sitten siivouksesta puhe kääntyi sujusta aasinsillan kautta muhun ja mun englantiin, joka miehen mielestä oli ömäääääääsing! Sitten mun iki-ihana rakas paras hostäitini suurin kirkkain silmin katsoo ömäääääsing Mister Siivousexperttiä ja toteaa olevansa enemmän kuin kiitollinen ja onnellinen, että olen juuri heidän au pairinsa eikä olisi voinu toivoa yhtään enempää. Tuollainen kiitos, täysin yllättävässä paikassa lämmittää sydäntä ja mieltä ja oikeasti saa tuntemaan, että teen hyvää työtä ja se huomataan!

Hyvästä työstä voidaan taas siirtyä Sällin kohellukseen eiliseltä. Saatiin eka kiinnipitotilanne 3-vuotiaan kanssa ennen päiväunia. Sen mä ymmärrän vielä. Väsytti niin ärsytti ku worst au pair ever pakottaa päikkäreille ja kantaa vaan yläkertaan. Telkee vielä huoneeseen. Kyllä muaki ottais päähän. Mutta siitä selvitiin ja Sälli simahti 2 minuutissa sänkyynsä.
Sieltä se sitten heräili ja voi taivas. Sen riemu repes ja se sekosi pinnasängyssään. Se huusi ja karjui ja kiljui ja löi aina kun meni lähelle, hakkasi päätä seinään heitteli tavarat mitä sängyssä oli niin lattialle ja yritti kaataa pinnasänkyään. Vetäsin pinnasängyn seinästä kauemmas (saaden aikaan lisää huutoa) ja totesin, että parempi katsoa tätä showta nojatuolilta. Pinnasängyssä Sälli oli kontrollissa, ei voinu tuhota mitään ja parasta; ei tehdä katastrofaalista sotkua mitä vieläkin siivottais. Se huus huus huus huus ja huus. Välillä piti sanoa vaan, että hengitä ku happi meinas loppua. Mulla oli siitä touhusta mieleen raivopää apina häkissään. Ja tälle taivaan repeemiselle ei ollut mitään syytä. Ainakaan näkyvää ja mun ymmärrettävää. Voihan siellä pienessä päässä olla ollu joku teoria tälle.

Merenneitovideon laulu kävi lopulta liian mielenkiintoseksi ja oli pakko päästä mun kanssa sitä kattomaan. Halattiin ja pussattiin ja hymyiltiin loppuilta. Saipa se ainakin päästään paineensa ulos? Illalla kylvettiin, laulettiin Frozenia ja puhalleltiin saippuakuplia yhdessä kylvyssä. Oli ehkä niin ihana kylpyhetki, että oisin voinu olla ikuisesti töissä. Sillee mielikuvissa. Not for real.

Niin ja sitten! Ois kauheen kiva jos tän tekstin lukijat voisi ilmottaa itsensä kommentilla. Kauheasti kuulen "hei luen sun blogia!" mutta ketään ei näy niin stalkkerit, antautukaa!

Niin ja vuosisadan mahtavinta synttäriä maailman parhaalle iskälle! 40 päivää, niin nähdään!

Winning isn't everything, but wanting to win is.

To be totally honest mulla ei oo kyllä minkään näköistä asiaa just nyt. Kuhan tulin kirjottamaan, että elossa oon ja hyvin mennöö. Sälli on Sälli, kiukkuaa, raivoaa, halaa, pussaa, naurattaa ja sitä rataa. Eilen sillä oli jostain kuun ja tähtien asennosta johtuva vaikeampi päivä ja jopa mua purtiin ja lyötiin kasvoihin. Mutta sitten taas, kun sen päiväunilta menee herättämään ja se unituhnuissaan kömpii kainaloon niin edellä mainitut vähemmän positiiviset asiat unohtuu ja sitä rakastaa taas koko sydämestä.

Mä joskus pohdin ennen tänne lähtöä, että voinko olla niin onnekas, että kaksi supermahtavaa hostperhettä löytäisin? Rematchin aikana päässä pyöri vaan big, fat EN. No väärässäpä olin. Mun ensimmäinen perhe on mulle edelleen todella läheinen ja rakas ja ikävöin niitä hulluna, mutta niin on tämäkin perhe. Hullulla tapaa tämä on jopa jo läheisempi ja rakkaampi. Meidän elämä on täällä yhtä suurta sirkusta ja kommellusta, mutta silti se on ihan tosi mukavaa. Vaikka Sälli raivoaa ja huutaa ja urputtaa omaa kieltään, niin silti senkin kanssa on tosi mukavaa.
Mä voin olla todella kuin kotonani, mun tavaroita voi olla yläkerrassa muiden tavaroiden joukossa. Mua ei lukita ja heitetä huoneeseeni kun olen työni tehnyt. Mä voin maata sohvalla iltaisin ja mussuttaa päivästäni hostäidille, joka makaa viereisellä sohvalla. Me voidaan Sällin kanssa kontata peräkkäin ja huutonauraa yhdessä. Mä oon oikeasti osa perhettä. Ja se tuntuu ihan tosi kivalta!

Terapeutti tulee yhdeltä normaalisti keskiviikkoisin. 5 yli yksi soi puhelin. "Puuttuuko teiltä yksi koira?" Nopea laskutoimitus, huutelu pitkin pihaa. "Joo puuttuu!" "No haluutko, että tuon sen mukanani?" "Jos viittisit!" Että sillee. Kun sain pojan ja kaksi muuta koiraa terapeutin kanssa lukittua yläkertaan, niin köytin karanneen yksilön hihnaansa ja lähdettiin ettimään sen pakoreittiä, koska ovesta se ei ole voinut livahtaa. Siellähän aidan ali menee kivasti kaivettu kuoppa, josta tuo pieni rääpäle on itsensä tunkenut ulos. Nice job. Etin siihen eteen sitten kiven ja hostäidin kotiutuessa hän pääsi kaivamistalkoisiin ja tunkki pakoreitin. Toistaiseksi. Yhdessä kyllä puhuttiin, että jotain sille aidalle pitää tehdä tai tuo karkaileva terroristikoira pakenee vielä usein ja kauemmas. En edes halunnu kysyä terapeutilta mistä Kalifornian lähettyviltä se sen koiran varmaan löysi.

Tänään Sälliä koulusta hakiessani yksi äideistä kysyi "mitä sä olet tehnyt oikein kun tuo lapsi on jokaikinen päivä niin riemuissaan nähdessään sut?" Jaa-a. En tiedä, mutta jotain selvästi. Onhan se jokaikinen kerta yhtä liikuttava näky kun maailman suurin virnistys leviää Sällin kasvoille ja hän kiljahtaa ilosta ikään kuin se olisi suurikin yllätys, että taas olen hakemassa. Ja tämä on jokaikinen kerta. (Jokaikinen on mun uus lempisana as we can see.) Sälli ei pysy housuissaan ennen kuin ovi saadaan auki ja villivarsa pääsee kirmaamaan mun syliin. Unohtamatta sitä suurta rutistusta ja miljoonaa pusua. Mutta totta puhuakseni, mä olen kyllä aidosti jokakerta aivan yhtä iloinen nähdessäni Sällin.

Että silleesti. Life is easy ja päivät hujahtaa ohi. Eilen itseasiassa tuli 3 kuukautta täyteen jo täällä. Sen muistin tänään kun sain jonkun CCn neljännesvuosikirjeen. Totta. Neljännes on takana! Totesin tänään hostäidilleni, että mulla on enää 9 kuukautta jäljellä niin se totes, että jos nyt tulisin raskaaks ni voisin vielä synnyttää täällä. Älkää kysykö miksi toi oli aika asia sen mielessä!

Why fit in when you were born to stand out?

Mitähän sitä taas elämästään tarinoisi! Lokakuu jotenkin sujahti ohi. Ajattelin lokakuun alussa, että kun historiallisesti oli 5 maanantaita ja mitä muuta 5 päivää, että se kuu tuntuu varmaan ikuisuudelta. No ei tuntunut. Tuntui yhdeltä viikolta. Hullua. Mutta samalla tapahtumista lokakuun alussa tuntuu olevan pieni ikuisuus. Hullua sekin.

Koko kuvaa asusta ei nyt tuu, kun se on yläkerrassa kamerassa vielä! 

Perjantaina siis juhlittiin ja hutkittiin Halloweenin merkeissä. Olin ehkä no life au pair ja vietin päivän, illan, yön perheen kanssa. Päädyinpä vielä nukuttamaankin Sällin asussani. Nice job! Mutta oli hauskaa. Meillä oli naapuruston juhlat, jossa syötiin ja juotiin ja juotiin. Siinä ne kotirouvat istui rivissä vaunujensa kanssa ja vodkaa oli lasit täynnä. Hilpeetä oli meno.

Sällihän päätti raivota ihan sitten koko lyhyen elämänsä edestä 15 minuuttia ennen kun piti lähteä. Se huus, puri, potki, raapi, tuhosi, huusi, kiljui ja rääkyi niin, että ikkunat helisi. Lopulta kukaan ei asunnossa enää tienny minkä takia pipo kiristi niin pahasti. Totesin vaan, että tää kierre pitää saada loppumaan, koska Sällikään ei enää tienny mitä halusi. Halusi asian A, sai sen, heitti pois ja huusi lisää. Sama tapahtui asian B ja C kanssa. Nappasin pojan lähdin sen kanssa juhliin tutkimaan naapureiden prinsessoja. Siellä sitten rauhoittui ja voi kuinka sydäntä sulattavasti se katseli prinsessoja. Palvoi maata niiden jalkojen alla ja piteli kädestä koko ajan. Ihana pieni mies.

Trick or treat oli hauska ja Sälli juoksi innoissaan isompien perässä keräämässä karkkia. Eihän se karkkia syö tai sano TRICK OR TREAT, mutta kuhan hengaili mukana ja palvoi vähän prinsessojaan lisää. Lopulta tytöiltä paloi helmoissa roikkuvaan ipanaan ja me lähdettiin kotiin.

Kotona oli sitten hostäidin opiskelijakavereita ja naurettiin ja juteltiin vaikka kuinka pitkään. Hostäidistä on tullu mulle ihan tosi läheinen ja tärkeä. Vietetään paljon aikaa yhdessä ja vaan jutellaan ja nauretaan. Voin todella olla kuin kotonani ja vallata sohvan jos laiskotuttaa. En tunne pakkoa paeta huoneeseeni vaan olen oikeasti tervetullut perheen tekemisiin ja asioihin.

Loppu viikonlopusta menikin sitten shoppaillessa, netflixistä nauttiessa, juoruttaessa ja vaan oleilemalla. Eilen hostäidin kanssa (ja Sälli kulkee siinä mukana sivussa koko ajan) kierreltiin pari kauppakeskusta ja shoppailtiin. Tänään sitten Pauliina noukki mut kyytiin ja käytiin pyörimässä international marketissa, joka oli vaaaaltava ja siellä oli vaaaaaltavasti kaikkea. Hirveä hulina ja kunnon marketti meininki!

Aamusta, ja oikeastaan koko päivän, sää on ollut niin mahtava, että oli pakko vetää mun yberherkku lenkkipökät jalkaan ja käydä vähä pinkomassa ylämäkeä henki hieverissä. Aurinko paistoi ja oli kunnon kirpeä syyssää. Tykkäsin hirveästi ja miltein tuli raittiin ilman myrkytys. Onneksi pääsin takaisin sisälle piiloon. 

Mut nakitettiin viemään Sälli aamusta kouluun, mikä tarkoittaa liian aikaista heräämistä. Lets see mitä maanantai tuo tullessaan. Omat veikkaukset on äkäinen au pair, äkäinen ja väsynyt lapsi ja ehkäpä maailmansotakin tässä taloudessa noiden kahden välillä saadaan aikaseks. Onneks sillä on kaks koulua huomenna niin saan kiukutella yksikseni. Oih maanantai.

Mutta alle kaksi viikkoa niin hostmummi saapuu taas elämääni piristämään! HUIPPPPPPUA!