To be totally honest mulla ei oo kyllä minkään näköistä asiaa just nyt. Kuhan tulin kirjottamaan, että elossa oon ja hyvin mennöö. Sälli on Sälli, kiukkuaa, raivoaa, halaa, pussaa, naurattaa ja sitä rataa. Eilen sillä oli jostain kuun ja tähtien asennosta johtuva vaikeampi päivä ja jopa mua purtiin ja lyötiin kasvoihin. Mutta sitten taas, kun sen päiväunilta menee herättämään ja se unituhnuissaan kömpii kainaloon niin edellä mainitut vähemmän positiiviset asiat unohtuu ja sitä rakastaa taas koko sydämestä.
Mä joskus pohdin ennen tänne lähtöä, että voinko olla niin onnekas, että kaksi supermahtavaa hostperhettä löytäisin? Rematchin aikana päässä pyöri vaan big, fat EN. No väärässäpä olin. Mun ensimmäinen perhe on mulle edelleen todella läheinen ja rakas ja ikävöin niitä hulluna, mutta niin on tämäkin perhe. Hullulla tapaa tämä on jopa jo läheisempi ja rakkaampi. Meidän elämä on täällä yhtä suurta sirkusta ja kommellusta, mutta silti se on ihan tosi mukavaa. Vaikka Sälli raivoaa ja huutaa ja urputtaa omaa kieltään, niin silti senkin kanssa on tosi mukavaa.
Mä voin olla todella kuin kotonani, mun tavaroita voi olla yläkerrassa muiden tavaroiden joukossa. Mua ei lukita ja heitetä huoneeseeni kun olen työni tehnyt. Mä voin maata sohvalla iltaisin ja mussuttaa päivästäni hostäidille, joka makaa viereisellä sohvalla. Me voidaan Sällin kanssa kontata peräkkäin ja huutonauraa yhdessä. Mä oon oikeasti osa perhettä. Ja se tuntuu ihan tosi kivalta!
Terapeutti tulee yhdeltä normaalisti keskiviikkoisin. 5 yli yksi soi puhelin. "Puuttuuko teiltä yksi koira?" Nopea laskutoimitus, huutelu pitkin pihaa. "Joo puuttuu!" "No haluutko, että tuon sen mukanani?" "Jos viittisit!" Että sillee. Kun sain pojan ja kaksi muuta koiraa terapeutin kanssa lukittua yläkertaan, niin köytin karanneen yksilön hihnaansa ja lähdettiin ettimään sen pakoreittiä, koska ovesta se ei ole voinut livahtaa. Siellähän aidan ali menee kivasti kaivettu kuoppa, josta tuo pieni rääpäle on itsensä tunkenut ulos. Nice job. Etin siihen eteen sitten kiven ja hostäidin kotiutuessa hän pääsi kaivamistalkoisiin ja tunkki pakoreitin. Toistaiseksi. Yhdessä kyllä puhuttiin, että jotain sille aidalle pitää tehdä tai tuo karkaileva terroristikoira pakenee vielä usein ja kauemmas. En edes halunnu kysyä terapeutilta mistä Kalifornian lähettyviltä se sen koiran varmaan löysi.
Tänään Sälliä koulusta hakiessani yksi äideistä kysyi "mitä sä olet tehnyt oikein kun tuo lapsi on jokaikinen päivä niin riemuissaan nähdessään sut?" Jaa-a. En tiedä, mutta jotain selvästi. Onhan se jokaikinen kerta yhtä liikuttava näky kun maailman suurin virnistys leviää Sällin kasvoille ja hän kiljahtaa ilosta ikään kuin se olisi suurikin yllätys, että taas olen hakemassa. Ja tämä on jokaikinen kerta. (Jokaikinen on mun uus lempisana as we can see.) Sälli ei pysy housuissaan ennen kuin ovi saadaan auki ja villivarsa pääsee kirmaamaan mun syliin. Unohtamatta sitä suurta rutistusta ja miljoonaa pusua. Mutta totta puhuakseni, mä olen kyllä aidosti jokakerta aivan yhtä iloinen nähdessäni Sällin.
Että silleesti. Life is easy ja päivät hujahtaa ohi. Eilen itseasiassa tuli 3 kuukautta täyteen jo täällä. Sen muistin tänään kun sain jonkun CCn neljännesvuosikirjeen. Totta. Neljännes on takana! Totesin tänään hostäidilleni, että mulla on enää 9 kuukautta jäljellä niin se totes, että jos nyt tulisin raskaaks ni voisin vielä synnyttää täällä. Älkää kysykö miksi toi oli aika asia sen mielessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti