Nothing good never came easy.

Jaaa edellisen postauksen ranteet auki meinignistä voidaan palata taas maan pinnalle. Life goes on ja shit happens vois todeta tässä kohtaa. Biisi on edelleen uskomaton ja kuuntelen sitä päivittäin. Ehkä vähän siedätyshoidotan itteäni sitä kohtaa, ettei joka kerta tulisi niin valtavaa tunnepurkausta kun se biisi soi?

Viikonloppu on ollu kauhean kiva. Oon öö.. shoppailla, shoppaillu ja shoppaillu. On oon mä muutaki tehny. Syöny? Tänään oli eka LCC-tapaaminen täällä ja höm. Eipä ne tapaamiset hauskemmiksi ole muuttunut vaikka paikka on eri. Tylsää ja pakkopullaa. Meillä oli tänään luvassa piknik, johon perheetkin oli tervetulleita. Omalla hostäidilläni oli suuret puheet kuinka tulevat paikalle, mutta jotenkin päädyin sinne yksin. Ymmärrän kyllä, hänen isoäitinsä joutui sairaalaan ja hostisä lähti kahden kuukauden työreissulle, joten säätämistä riittää tässä taloudessa!

Paras hankinta tänä viikonloppuna on nämä herrrrkullisen mintun vihreät conssit. Hinta oli kokonaiset 20€ Nordstromin rack myymälästä. Uusien farkkujen kanssa leijailin viikonlopun noiden karkkien kanssa. Muuten hankittua tuli kolmet kengät (lenkkarit ja kahdet bootsit) neuleita ja farkkuja. Jotenkin nyt kun täällä saa nauttia vielä kesäsäistä niin kaipaan syksyä ja pitkiä hihoja ja lahkeita. Huomiseksikin on luvattu +30, joten lämpöhalvausta kehittelen itselleni jos neuleeseen meinaan pukeutua. Mut ku mä haluan! 

Tuli myös hostäidin painostuksesta hankittua jo halloweenasu. Tää meidän naapurusto järjestää suuren halloween paraatin, johon totta kai osallistutaan. Kaikki kiertävät totta kai karkki vai kepponen kierroksella, joten puvulle on tarvetta! Hirveä määrä on eri vaihtoehtoja ja ne voidaan jakaa kolmeen kategoriaan; seksiä tihkuvat ei lasten silmille soveltuvat puvut, kauheat kauhupuvut ja sitten ne todella ylilyönti huumoripuvut. Tää Jessie Glam puku on omasta mielestä ihan kaunis eikä kuulu mihinkään noihin kategorioihin, mikä mulla oli vaatimuksena! Toki tuo puku tarvitsis cowboy bootsit, mutta tiliäni kunnioittaen tyydyn ihan normaaleihin bootseihin, mitkä ostin viikonloppuna. 

LCC-tapaamisessa törmäsin vanhoihin tuttuihin! Elsa, Anna ja Belle tulivat esiintymään lapsille, tai niille kokonaiselle kolmelle tytölle, jotka niiden lurituksia jaksoi kuunnella. Mua ärsytti lähteä koko tapaamiseen, mutta itseni raahasin paikalle ihan sillä perjaatteella, että saan ystäviä ja näen muitakin kuin vain perhettä! Kannatti, koska tutustuin ylläri saksalaisiin, mutta varsinkin yksi niistä oli just huipputyyppi! Hänkin on toista kertaa au pairina, mutta päätti nyt vielä extendata joten on täällä mun kaverina koko vuoden! 

Tapaamisesta livahdettiin kolmen saksalaisen kanssa aika nopeasti pois ja suunnattiin lasersotaa pelaamaan. Oli hauskaa. Me neljä 20-vuotiasta ja 15 7-vuotiasta juostiin ja ammuttiin toisiamme. Vaikka meidän sininen joukkue ei voittanut niin tattadaaaa mä olin meidän joukkueen paras taktiikalla silmät kii ja räiski joka suuntaan! 

Paikka oli valtava, missä oli valtavasti lapsia. Meteli oli korvia huumaavaa ja tekemistä riitti biljardista keilailuun, köysiradasta kaikkiin pelivempeleihin. Niin ja lasersotaan! Valitettavasti tuolla yksi erä kestin vain 5 minuuttia ja oli ohi ennen kuin ehti kunnolla edes alkaakaan, mutta yksi saksalaisista tiesi paikan, jossa peli on aina 20 minuuttia ja sinne suuntaamme seuraavan kerran! Samalla porukalla sovittiin reissu kummitustaloon. Miksi oi miksi suostuin viime Silver bay kokemuksen jälkeen? Yksi osasi kertoa, että kokemus on kamala ja siellä on jopa kolme taloa, mitkä voi kiertää. Voi hyvästi yöunet sinä viikonloppuna sanon minä! 

Mutta kaiken kaikkiaan kannatti mennä. Vaikka mieli on ollut hyvä niin nyt on vielä parempi kuin näki ihmisiä ja sai jutella au pairien asioita. Vaikka hostäidin kanssa jutellaan paljon niin silti ei se ole sama asia. Ja niin ehdinhän mä jo ikävöidä mun Sälliäkin tänään ja mikäs sen kivempaa kun tulla kotiin ja hukkua pieniin pusuihin! 

Sä ootat, mä ootan, niin me luvattiin.

Alusta asti me tiedettiin mihin ruvettiin,

sä ootat, mä ootan, niin me luvattiin. 

Kumpikaan tainnu tajuta sit edes 

et ajan myötä tää yhä rajummaks menee. 

Sä odotat mua kotona kellon kaa

ja toinen puoli musta sanoo, että tää vielä helpottaa. 

Toinen puoli tietää, lopun ikää tien pääl,

sitä varten mut luotiin, en voi sitä kieltää.

Ostan aikaa valamal uskoa unelmiin.

Ehitään tehä se mitä yhessä suunniteltiin,

vaik siihen voi mennä vuosii.

Viel tsiigataan Turun linnas ku laivat lipuu Ruotsiin. 

Mut nyt on mentävä, aikataulu lentävä. 

Sä soitat perään jo ennen kun oon ees kentällä. 

Luuri soi, en vastaa, mä paan sen pois,

tiedän mitä aiot sanoa. 

Odotanko turhaan sua sittenkin,

mitä jos vaan käy niin kuin muillekkin. 

Välimatka piinaa ja vaivaa mua,

kuka päättää ketkä saa onnistua. 

Oo siellä jossain mun. 

Sä katat taas kahelle, ihan huvikseen vaan,

vaikka tiedät etten kolmeen viikkoon oo kotonakaan. 

Jätin taas soittamatta, ihan huomaamatta,

en osaa olla kai huolia sulle tuottamatta. 

Keskityn täysil samalla sua laiminlyön. 

Elämäntyö meidän yhteist elämää syö. 

Tuntuu, et toinen aina toisesta pois,

jos valita vaan parhaat puolet toisesta vois. 

Mut vaan itteensä voi muuttaa, toist ihmistä ei. 

Ja ku soitin niin riitely vaan molemmilt fiilistä vei. 

Kun ollaan yhessä mä en muuttas susta mitään,

ne pienet hetket onnen mut kiinni susta pitää. 

Ja nään sut siin, viel ku ollaan ruttusii.

Ja nään vaivaa, jotta vielä muuttusin. 

Mä tarviin sua, toivon et jaksat venaa,

älä pakota mua valitsemaan. 

Odotanko turhaan sua sittenkin,

mitä jos vaan käy nii kuin muillekkin.

Välimatka piinaa ja vaivaa mua,

kuka päättää ketkä saa onnistua.

Oo siellä jossain mun. 

Elastisen veto PMMP:n kappaleesta Oo siellä jossain mun Vain elämässä. 

Mä luulin, että mä tiedän mitä teen. Mä luulin, että oon kuivilla vesillä. Mä luulin, että pääsen helpolla. Kokonaisuudessa koko Vain elämä-jakso oli rankka. Rankkoja aiheita ja kauniita biisejä. Uskomattoman ravistelevia biisien sanoja. Olo oli sekava ja aika synkkä jakson valuessa loppua kohti. Sitten astui Elastinen lauteille ja iski tän tikarin mun rintaan. 

Alkuperäinenkin biisi on upea ja teksti hienoa. Jotenkin tämä Elastisen versio osui kuitenkin ja upotti mut syvälle mukanaan. Ikävä, kaipaus ja toivo tulevasta kytee tän elämän alla, mitä täällä elän. Päivät menee hyvin enkä edes ajattele tai mieti. Sitten tulee yksi kappale ja kaikkia hajoaa. Ei elämä hajoa, mutta ajatukset. Kuinka yksi biisi voikin saada kaiken niin auki ja esille. 

Miten voikaan samaan aikaan elää elämänsä parasta aikaa ja ikävöidä kuitenkin jotain aivan muuta? Älä pakota mua valitsemaan, pliis. 

Believe you can, and you are halfway there!

Heiiiii! Ei varmaan tarvi kertoa edes, että hyvin menee? No kerronpa silti. Tosi hyvin menee. Hostäiti päätti ilahduttaa päivällisellä ylistämällä kuinka onnellinen on, että olen täällä ja että olen onnellinen täällä. Hostmummi tainnut juoruta, että viihdyn hyvin! Kaikki on siis onnellisia. Paitsi tuo juuri nyt nukkumista päätä seinään hakkaamalla vastusteleva Sälli, mutta se ei ookkaan mun vastuulla niin siellähän paukuttaa kunnon soundeja!

Hostmummi lähti tänään, mutta onneksi en joudu kauaa ikävöidä kun viikon päästä se saapuu taas miehensä kanssa parin yön vierailulle! Hostvaarin, josta olen kuullut tarinoita varmasti enemmän kuin vaari itse haluaisi! Mm. sen, että heillä on oikeasti 3 poikaa, mutta useasti kun vaarilta kysyy niin hän muistaa vain kaksi! Ei hei jokaista voi muistaa, vai mitä?

Meidän päivät juoksee aikalailla samaa kaavaa. Koulua, terapiaa, päiväunia. Niin ja välissä vähän pusuja, haleja, naurua ja kutitusta. Tylsän kaavamaista ehkä, mutta mua ei haittaa. Aikalailla aivot narikkaan touhua, joka sopii hyvin!
Paitsi että joudun kaivamaan ne aivot narikasta nykyään, kun istun terapiatuokioissa mukana. Tänään katselin kuinka koiraa lasta koulutettiin 2 tuntia varsin koirakoulumaisilla menetelmillä. Herkun sai palkinnoksi heti kun istui pyynnöstä, nousi seisomaan pyynnöstä tai sanoi sanan pyynnöstä. Tän vuoden jälkeen on mä oon valmis koirankouluttaja!

Takana siis kouluttajan ja koulutettavan jalat. Edessä vain Herra K masentuneena, kun ei se vieras leikkinykkään sen kanssa. 

Mutta olihan se aika liikkistä kuin tuo kaksi vuotias yrittää aivot sauhuten tehdä asioita niin kuin pyydetään, että vain saisi sen keksin. Raksutus vaan kävi kun piti käsiä pyörittää ja taputtaa ja istua ja seistä ja hyppiä. JES KEKSI! Aina välillä. Meille kuulma palkinnoksi riittää ylävitoset tai taputukset tai kovat kehumiset. Ei koirlapsen pidä tottua, että asioita tehdään vain keksin takia. Huomenna on taas kahden tunnin koulutussessio, tällä menolla se tekee kolmoisakselin ilman vauhtia ensi viikolla! Ehkä ei. Terapian tarkoitus tällä hetkellä on valmistaa Sälli siis oppimaan asioita. Se siis opetetaan nyt oppimaan. Istumaan kunnolla, odottamaan (pojan hermot on yhtä pitkät kun Juha Tapion hiukset), vuorottelemaan, vain osoittamaan tavaraa, aina ei tarvi heittää sitä, sitten kun heitetään niin heittää jollekkin se, ei vain päin näköä niin kovaa kun lähtee. Vähän ajan päästä aletaan sitten oikeasti opettelemaan asioita, kuten tattadaaa kuivaksi opettelua.

Mä jouduin tänään hurauttamaan tohtorin pakeille, kun silmät muurautui umpeen allergioista. Ei paniikkia äiti. Nyt sain voidetta, tippaa ja geeliä niin että allergiat pakenee Alaskaan. Hostäiti kuitenkin jotenkin ymmärsi asian, että teen kuolemaa ja hoputti lepäämään joka välissä. Ne on vain mun silmät. Mutta ihan kiva, että huolehtii.

Täällä on pakka vähän levällään. Perheen osalta siis. Mua asia ei stressaa, koska pärjään pojan kanssa niin se nyt on aika sama onko isä kotona vai ei. Hostisän työnantaja siis laittoi viime yönä viestiä, että perjantaina hänen tulisi olla Turkissa. No lentolippua ei ole vielä näkynyt, mutta kuulma voi vielä yölläkin tulla viesti, että 5h päästä lähtee lento, juokse mies kentälle! Hostisä nyt istuu sit laukku valmiina ja yrittää järjestää asioita niin, että saattaakin lähteä huomenna kahdeksi kuukaudeksi pois. Huomenna olisi tulossa mm. hälyttimen asentajat ja ensi viikolla olisi pojan arviointikäynti lähialueen koulun erityisluokalle. No sen käynnin hoidan sitten minä, mutta noita asentajia en, koska mä oon heittämässä Sällikkääni kouluun. Mutta hostisä nauttii kotona ollessaan (nyt oli siis 4 kuukautta putkeen) täyttä palkkaa, niin sen kääntöpuoli on tämä, että lähtö voi tulla koska tahansa ja mihin tahansa. Ja se täysi palkka on muuten ihan tajuttoman hyvä.

Koska Herra K pääsi esittelyyn niin esitellään Neiti M myös. Neiti M joutui tänään eläinlääkärillä toteamaan, että oravien perässä juokseminen käy terveyden päälle ja neiti on massiivisesta ruhostaan tiputtanut kuukaudessa miltein 4 kiloa! Pieni läski jättikorva, ihan mahdottoman söpö! 

TGIF ja viikonloppua kohti kuomaset! Täällä nautitaan +30 vielä ja nyt sitten mun tekee tajuttomasti mieli kietoutua syysvaatteisiin ja saappaisiin, kun shortsit on ainoa oikea varuste. Miksi tätä fiilistä ei tuu Suomessa ikinä, kun mahdollisuus syksyn riemuihin olisi?! 

Ainiin, ja ostin tänään ensimmäisen "254 ideas fo christmas" lehden. Iih, it is coming! 

She turned her dreams into plans.

Mulla ei oikeastaan ole mitään asiaa eikä järin suurta kerrottavaa. Kuhan olen niin iloinen ja onnellinen täällä, että piti tulla se tänne kertomaan! 

Mun hostlapsi on maailman suloisin nassikka. Mun sälli. Herkkäsieluinen mielensä pahoittaja. Nappisilmä. Rutisteltava suukottelija. 

Mun hostperhe on täynnä naurua ja elämää. Mun elämä on täynnä naurua. On se myös täynnä kyyneliä, pään haukkausta seinään, tahmaisia sormia, ketsuppisia suukkoja ja kutittavia pieniä käsiä. 

Mun elämä on onnellista, vaikka kyyneliltäkään ei voida välttyä. 

Mä valitsen olla onnellinen. Mä valitsen rakastaa elämää ja se rakastaa mua takaisin. Mä saatan joskus saapastella tällä maapallolla Hannu Hanhen tuurin kera, mutta en valita. Se tuuri toi myös mut tän perheen luo. Se tuuri toi myös tän perheen mun luo. 

Mä päätin valita onnellisuuden ja rematchin. En tyytynyt ok tilanteeseen ja sainkin jotain paljon paljon paljon parempaa. Jokaikinen ilta voisin laittaa hostäidilleni viestin siitä, kuinka mahdottoman iloinen olen, että olen täällä. Kuinka mahdottoman paljon tykkään olla tuon pojan kanssa. Kuinka mahdottoman paljon odotan aamuja, että saan mennä sen hämärään huoneeseen ja nähdä sen koko maapallon valaisevan hymyn. 

Anteeksi pieni siirappipostaus. Oli vaan pakko tulla kirjaamaan nämä asiat ylös itselleni muistoksi tästä vuodesta. Laittaa näitä tunteita ylös, kun tekisi mieli vaan tanssia ilosta ja riemusta. Mennä hymyillen nukkumaan ja odottaa seuraavaa työpäivää.

Sellaista mun elämä just nyt on. Ihan älyttömän onnellista. 

The things that you take for granted someone else is praying for.

Pyhä Jösses. Liian monta päivää ollut hiljaiseloa. Ei ole kyllä ollut hirveesti kirjoteltavaa, mutta sitten kun jättää kirjoittamatta niin unohtaa mitä on tapahtunut. Eli en voi päätäni pantiksi laittaa, että onko mitään järisyttävää tapahtunut! Ole hyvä, maailman turhin aloituskappale kilpailun voittaja on löytynyt.

Asiaan. Tai sen viereen. Perjantaina heitettiin maailman parhaan hostmummin kanssa maailman paras hostsälli kouluun. Sinnehän se jäi taas iloisesti hymyillen ja lentosuukot lähetti portaista. On se itse suloisuus. Sen jälkeen me suunnattiin paikkaan, jossa jaetaan ajokortteja. Okei ei niitä jaeta, pitää sen eteen jotain tehdäkkin.
Saatiin onneksemme asiakaspalvelun kukkanen, not. Sillä ämmällä (anteeksi, se se oli) oli tikku takapuolessa niin tiukassa, että mummi kirosi sitä naista vielä viikonlopun aikanakin. Mä pääsin kuitenkin kirjallisen kokeen läpi. Wii! Sen jälkeen naikkonen läiskäsi mun käteen väliaikaisen ajokortin ja ilmoitti virallisen tulevan postissa pari viikon sisällä. Kysäsisin, että eikö mun tarvi ajokoetta tehdä. "Tottakai, siihen pitää varata aika." Tyly vastaus. Lähdettiin mummin kanssa sitten vastaanottotiskille iloisesti tanssahdellen kunnes saimme kuulla, että tuo asiakaispalvelun kukkasen olisi se aika pitänyt varata. No eiköhän takaisin kukkasen jonoon. "Ai haluatte sen varata?" NOEI ei haluta, kunhan kyselin huvikseni. "Istukaa odottamaan, mulla on tässä muutakin tekemistä." Jos mulla olisi tiiliskivi mukana ollut niin päin näköä olisi se nainen saanut.

Lopulta päästiin taas meidän parhaan kaverin puheille. "Eka vapaa aika on 24.10." En edes jaksa läpi käymään kaikkea mitä siinä tapahtui, mutta päädyttiin varaamaan aika samalle päivälle toiseen "lähiasemalle". Tai jos kahden tunnin päässä oleva lasketaan lähipaikaksi enää.
Asia johti toiseen eikä päädytty ajokokeeseen perjantaina enkä tiedä koska sen suoritan, pallo on heitetty hostäidilleni, joka kuulma tuntee sieltä tyyppejä. Tee mitä haluut, mä luovutan teidän asiakaspalvelijoiden kanssa ja odotan jalat pöydällä.

Auto aiheella voidaankin jatkaa, koska perjantaina kuitenkin sekä minä että hostmummi ymmärrettiin hostäidin puheista, että saan ajaa autoa yksin. No lauantaina selvisi etten saakkaan, kun olin 20 minuutin päässä ostoskeskuksessa, yksin autolla. En tiedä mitä täällä kotona tapahtui, mutta nyt saankin ajaa yksin eikä hostäitini ollut moksiskaan ajelustani.

Eilen kävi LCC elämäni kolmannella kahden viikon orientaatio vierailulla. Plaaplaaplaa en saa tehdä töitä yli 10h päivässä tai 45h viikossa. En saa tehdä muita töitä tai vahtia muiden lapsia. Pitää noudattaa sääntöjä ja hostien pitää maksaa mulle. Mä varmaan kuolinvuoteellanikin vielä muistan nää kaikki asiat.
Siinä keskustelun lomassa päädyttiin hyvinkin aikuismaiseen tapaan keskustelemaan edellisestä au pairista, joka soitti miltein 911 kun poika alkoi hakata päätä seinään. Hostäitini sitten ihastuksissa kertoi, kuinka minä laitoin käden vain pojan ja seinän väliin ja jatkoin yhdellä kädellä syömistä. Ollaan muutenkin hostäidin kanssa naurettu ajatukselle, että laittaisin edelliselle au pairille kiitos-kortin, että lähti lätkimään. Osoite kuulma löytyisi vielä!

Tänään sitten pakattiin autoon minut, hostäiti ja mummi ja suuntasimme noin tunnin päähän valtavaan outlet ostoskeskukseen. Ei kuitenkaan sen kummemmin siellä kierrelty vaan tehoiskettiin kahteen sisustus outlettiin ja yhteen keittiö outlettiin. Oli ihan mukava reissu. Tänään vain sattui olemaan päivä ettei mikään oikein huvittanut. En sano, että ikävöin kotia, mutta vähän oli plöö-olo. Illan sitten käytinkin valokuvien laitteluun ja nyt mun seinältä löytyy kaikki rakkaimmat.

Hostäitini on muutaman kerran kysellyt, että onko kaikki hyvin. Totta kai vastaan hymyillen, että joo on, koska olen kuitenkin ihan tajuttoman onnellinen täällä. Voisin vaan kyynelehtiä vähän ilosta, kuinka mahtava tää perhe on. Kuinka paljon jo tuota pientä sälliäkin rakastan. Ihan piti tänään leikkiä sen kanssa, kun oli jo ikävä sen rutistelua ja pussailua. 

Muistan näitä byhyy-olotiloja viime vuodeltakin ja ne kuuluu asiaan. Niistä selvitään ja huomenna toivottavasti voi jo unohtaa, että edes sellaista oloa oli! 

Katselin ensi viikon työlistaa eikä se turhan raskaalta vaikuta. Huomenna 6h, tiistaina 9h, ke 3h, to, 6h ja pe 2h. Perjantaina kyllä vielä illalla teen 5h, kun hostit lähtevät illalliselle ja elokuviin. Mutta sitä en edes työnteoksi laske, koska nautin ilta babysittauksista ihan valtavasti! Laittaa lapsi nukkumaan, istua ja katsella rauhassa elokuvaa. Parasta! 

Jaaaa jos aloituskappale oli vuoden turhin niin eipä sen paljoo hedelmää kantanut tämä koko postauskaan. Mua ei häiritse omassa blogissa mikään niin paljoo kuin se etten tunnista itseäni mun tekstistä ja just nyt kävi niin! Ei hyvä! 

By the way, I'm wearing the smile you gave me.

Tän päivän melt downit vois laskea viiden ihmisen sormin. Pikkuinen oli vähän väsynyt. Silti se jaksoi hienosti tsempata puheterapian ja käytösterapian. Nekin kuitenkin kestää yhteensä kolme tuntia ja se on pelkkää pojan aivojen ja motoriikan kehittämistä. Niin ja saattoi joku au pair lukita tänään myös itsensä, pojan ja koirat ulos. Any ideas who?

Alkaa pienessä miehessä näkyä rankka viikko. Päivä alkoi raivarilla, pään hakkauksella seinään ja siitähän se riemu vasta repesi kun entisen toimintamallin vastaisesti ei mummin kanssa reagoitu pojan riehumiseen. Lopulta se yritti halata seinää ja itki lohduttomasti, kun ei enää temput tehonneet. Päivän toinen riemureppu repesi ja poika vaihtoi pään hakkaamisen kaappien ovien takomiseen ja sälekaihtimisen paukutteluun. Mummi meni seisomaan kaappien eteen mitään sanomatta ja poikaa katsomatta, minä sälekaihtimien. Voi sitä pienen sekamelskaa kun ei edelleenkään tuu huomiota vaikka mitä hakkaisi!

Päiväunilta heräsi liian aikaisin. Yritin usuttaa mummia silittelemään poikaa, koska ajattelin sen nukahtavan varmemmin hänen käsittelyssä, mutta jotenkin mä sinne huoneeseen päädyin. Ja jotenkin se poikakin nukahti uudelleen! Lopulta heräsi kuitenkin rääkyen ja rääkyi 45 minuuttia putkeen. Ei hakannut, lyönyt, potkinut tai purrut. Kuhan rääkyi räkä poskella. Huusi imma-imma-imma, mikä tarkoittaa, että haluaa jotain, mutta ilmeisesti ei Sällikään tienny mitä halusi. Illalla keksi sitten, että mehän liikutaan ja kovaa kun puujunaa paukuttaa seinään. Nyt on monta junaa jäähyllä ja poika raivoaa edelleen yläkerrassa. Tää raivari alkoi siitä, että painovoima veti junan maahan eikä se leijunut ilmassa. It's hard to be 2-year-old.

Huomenna olisi tarkotus suunnata tekemään ajokortin kirjallinen osuus. Jaiks. Mummi arvioi mun ajotaidot ja sanoi ettei ajotestissä ole mitään ongelmaa. Well katsellaan sitten tuota kirjallista osuutta. En kyllä tiedä, miksi sitä jännitän koska kun tein harjoittelukokeen niin sain kuitenkin 75% oikein ja pääsin läpi. Eikä aineistossakaan ollut mitään uutta. Mutta on se silti jännää!

Purin tänään (JO!) matkalaukun ja ilmotin päivällisellä etten sitten ole muuttamassa täältä enää mihinkään ennen 4.8.2015, koska en enää kertaakaan pakkaa ja pura laukkuani. Mutta ei kuulma ollut suunnitelmissa heittää mua pihalle. :)

Nyt suihkun kautta peiton alle nauttimaan elokuvasta! Puss och kram!

Life does not have to be perfect to be wonderful.

Mulla menee jopa liian hyvin nyt päivitelläkseni blogia. Hypin pilvilinnoissani, nauran ja pidän hauskaa päivät. Syön perheen kanssa dinneriä ja vetäydyn huoneeseeni laulamaan suihkuun ja tanssimaan, koska on vaan niin hyvä mieli!
Vaikkakin rematch on sieltä ja syvältä, niin todella kannatti. Vaikkakin huonojakin päiviä on edessä ja elämä tulee potkimaan päähän joskus, jopa ehkä tuo lapsikin kirjaimellisesti, niin silti voisin vaan huutaa maailmalle kuinka onnellinen olen tästä perheestä ja tästä elämästä täällä!

Tänään hymyilin vieläkin leveämmin kuin aiemmin, kun pojan käytösterapeutit sanoi minun olevan luonnonlahjakkuus autististen lapsien kanssa ja kuinka ohjailen poikaa ihan kaikkien huomaamatta hienosti. Vaikkakin toki sen huomaa pojankin käytöksestä, että mulla on oikeat narut käsissä niin silti, kun kuulee tuollaista palautetta ammattilaisilta niin se tuntuu aina hyvältä!

Pojan ollessa tänään päiväunilla, oli mulla jo tuota pientä Sälliä ikävä. Tuijotin baby monitoria ja odotin pihahdusta, että saan rientää halaamaan ja pussailemaan tuota pientä otusta. Sitten kun se lopulta päätti herätä niin mua odotti maailman levein hymy ja vähintään yhtä monta pusua, kun hänelle annoin. Ihana ihana poika.

Meidän päivät on niiiiin kiireisiä ja täynnä aktiviteettejä, että poika nukkuu yöt heräämättä 12-13 tuntia ja päivällä 2-3 tuntia. Ja pitkistä päiväunista huolimatta, nukahtaa puoli yhdeksän yöunille. Joka päivä meillä on joku terapia ja ne on oikeasti rankkoja tuokioita tuon ikäiselle. Huomennakin on tunnin puheterapia ja kahden tunnin käytösterapia ja lyödään vetoa, että poika nukahtaa syliin kun ollaan viemässä häntä vasta yläkertaan unille.

Hirveän helposti kaikkien näiden terapioiden ja jatkun autismi sitä, autismi tätä puheiden alla unohtuu se, että tuo on kuitenkin todella lievä autisti ja sen kaiken alla täysin tavallinen 2-vuotias 2-vuotiaan pinnalla ja omalla tahdolla. Esimerkiksi tänään poika sai raivarin terapian aikana, kun hänelle laitettiin (WHY OH WHY!) kengät jalkaan hänen pyytäessä muttei päästetty ulos. Kaksi terapeuttia ja mummi yrittivät hämätä poikaa ja hoitaa asiaa autistien tavoin. Nappasin pojan syliin, annoin huikan mehua ja istuin alas selittämään, että mä ymmärrän hyvin että on paha mieli. Kengät saa, muttei kuitenkaan mennä ulos. Selitin myös ettei juuri nyt voida mennä ulos kun käydään hyvästelemässä täti ja tadaa, se rauhoittui. Ei pojankaan elämä ole pelkkää autismia. Hänellä on autistien tarpeet jossain kohtaa, mutta on myös ne normaalin 2-vuotiaan tarpeet ja mietteet.

Nyt vanhemmat yrittävät pyöritellä pojan aikatauluja siten, että saadaan täydet kuusi tuntia käytösterapiaa mahdutettua. Se saattaa tarkoittaa maanantain koulupäivien siirtymistä aamupäivään, mikä johtaa koulu-uinnin menettämistä. Siitä on hostisä varsinkin huolissaan. Tarjouduin kuitenkin keskiviikkoisin kun ihme ja kumma ei ole terapiaa, tanssia, musiikki, voimistelua tai kielen pyörittelyä käymään pojan kanssa kahdestaan uimassa kun tykkää siitä niin paljon. Katsotaan mitä sanovat aamulla kun nousen ylös.

Hostäiti puhui äsken ruokapöydässä, että lauantaina voitais mennä perheshoppailulle. Tuli kauhean kiva mieli siitä. Olen oikeasti osa näiden perhettä, enkä voisi olla kiitollisempi tai onnellisempi!

Talk about your blessings more than you talk about your burdens.

Supernopea päivitys, koska mun pitäisi jo nukkua huomista ajatellen. En vaan malttanut olla tallentamatta tätä onnelisuusfiilistä, mikä nyt on päällä! Päivä meni hyvin, hostisää seuraten. Oon siinä ilmeisesti aika hyvä! Maanantait tulevat olemaan pojalle hyyyyyvin rankkoja ja sälli nukahtikin puoli viideltä. En ollut iltaa kotona niin en tiedä alkoiko yöunet jo silloin... Joku pieni ääni mun pään sisällä toivoo ettei.

Sällillä oli eka koulupäivä uudessa koulussa. Odotin isään ripustautumista, rääkymistä ja huutoa. SJa mitä vielä. Tuo pieni 2-vuotias vilkutti, antoi pusun ja lähti hymyillen leikkimään. Huomasin, että isän itsetunto otti pienen kolauksen. Hän ei olekkaan enää The Juttu pojan elämässä vaan se pieni ihmisen alku alkaa seisoa omilla jaloillaan ja tehdä omia juttuja! Hyvä Sälli!
No sitten kuulin, että kesken päivän joudumme viedä sinne pojan uimakamat. Here comes the melt down, huusi ääni mun pään sisällä. Ja eiiiii mitään. Vastassa oli leveimmin hymyilevä pieni nappisilmä, joka halasi isäänsä tervehdykseksi ja vilkutti nauraen lähtiessämme. Sniif. They grow up so fast.

Sain muuten tietää, että isä työskentelee ulkomailla yksityiskoneen lentäjänä yksityiselle perheelle. Hän on siis joskus kuukausia (nyt ollut 4 putkeen) USAssa perheen luona täydellä palkalla. Toki toinen puoli on sitten, että esim joutuu olemaan Kiitospäivän, Joulun ja pojan synttärit toisella puolella maapalloa. Tienaamassa oikeasti niitä miljoonia. Ei nää siltikään vissiin rahassa kylve aamuin illoin, kun pojan terapiat syö aikamoisen summan.

Se miksi ehkä olen näin suurta hymyä on se, että olen pitkästä aikaa nauranut kunnolla. Ihan oikeasti. Ja se, että tuo mummi on maailman ihanin ihminen. Rakastuin siihen heti ensi silmäyksellä. Istuttiin tunti kahdestaan olohuoneessa juttelemassa ja juttua oisi riittänyt vaikka kuinka paljon. Onneksi se on täällä yli viikon ja sitten tulee taas viikon päästä uudestaan. Ymmärrän nyt miksi hostäiti on puhunut niin paljon anopistaan ja vain hyvää. Niin mäki tekisin jos anoppi olisi tuollainen!

Nyt kuitenkin sujautan pääni tyynyyn ja lähden hymyillen kohti huomisia taisteluja!

Start where you are. Use what you have. Do what you can.

Huhheijaa. Alku on aina alku. Kaikki on uutta ja mistään et mitään tiedä. Keittiö on täynnä kaappeja, joiden sisällöstä ei ole hajua. Mistään käytännön jutuista ei ole tietoakaan. Huh, ei todellakaan ihme, että väsyttää!

Lennot meni hyvin, missään kohtaa ei ollut ongelmia. Paitsi virkailijasetä katsel kulmat koholla ylipainoista laukkuani, mutta hei no can do. Tee työs ja mä maksan. Vaihto meni supernäppärästi ja 55 minuuttia riitti paremmin kuin hyvin. Molemmat tuntui superlyhyiltä lennoilta kaikkien mannerten välisten lentojen jälkeen. Ylös ja alas ja ulos. Easy!

Ajeltiin uuden hostäidin kanssa kentältä kotiin noin 40 minuuttia ja sain vain ihmetellä maisemia. Kaikki on niin erinäköistä kuin itärannikolla. Kaikki on isompaa ja kaikkea on enemmän! Asuinalue on todella kaunista. Isoja kivitaloja isojen nurmikkoalueiden keskellä. Ja nää nurmikot on muuten täydellisesti leikattuja ja hoidettuja.

Hostperhe vaikuttaa mukavilta ja paljon on juteltavaa. Hostisän äiti tulee viikoksi tänne minun avukseni, kun hostisä suuntaa työkomennukselle keskiviikkona. Hostäiti taas opiskelee päivät, joten hänkään ei voi minua opastaa pojan saloihin.

Poika on siis piakkoin 3-vuotta täyttävä, lievästi autistinen tapaus. Hän on todella energinen ja iloinen tapaus. Tokikin höystettynä 3-vuotiaan JA autistin kärsivällisyydellä ja turhautumisen määrällä. Viivästynyt puhe vaikeuttaa arkea ja aikuisten ja pojan komminukaatiota. Joitan viittomia on pojan tukena ja hän niitä käyttää ahkerasti. Myös muunlainen elekieli on kehittynyt kommunikaation apuvälineeksi. Nykyään poika puhua pälpättää omaa kieltään, oikeita sanoja tulee harvakseltaan.

Opeteltavaa siis riittää, mutta onneksi onneksi onneksi käsikirjasessa, jonka hostäiti oli minulle kirjoittanut, luki että he ymmärtävät parin ensimmäisen viikon (I would say ensimmäiset 10kk!) ovat vaikeita au pairille.
Työaskareet sinällään ovat helppoja, lähinnä 80% päivästä kuskaamista paikasta A paikkaan B, mutta oman haasteensa tähän alkuun tuo tuo poika, jonka kanssa pitää oppia kommunikoimaan.

Mutta nyt voisin suunnatan suihkun kautta peiton alle vähän netlixiä katselemaan! Huomenna alkaa taas työrupeama!

Keep calm and move to Georgia!

En tiedä kuinka monen rematchissä olevan au pairin perhe sanoo, että olet aina tervetullut tänne ja sulle on aina paikka täällä. Mun ainakin sanoi ja äiti miltein itkien halasi minua. Well, turha kyynelehtiä nyt, kun mä oon jo toinen jalka lentokoneessa!

Sain tavarat hyyyvin mahtumaan laukkuihin. Hostit kysyi, että haluanko punnita laukun. En, koska sille painolle ei tässä kohtaa mitään voi kun kaikki on mukaan otettava. Käsimatkatavaroidenkaan en halua 50 kiloa painavan, koska kuten nimi kertoo käsin niitä kentällä raahaan. Hostit myös ystävällisesti maksoivat mun laukun koneeseen. Yritin kyllä luikerrella rahaa karkuun, mutta jotenkin se jäi kuitenkin mulle. Täällä siis sisämaanlennoilla ei todellakaan ole itsestään selvyys ilmaiset matkalaukut. US airwayssilläkin ensimmäinen maksaa 25 dollaria, toinen 35 jne.

Mutta jotta koska kun että innostusta saatiin vielä vähä korkeammalle niin skypetin tulevan/nykyisen minkälie perheen kanssa. Sen siis minne olen huomenna matkalla. Sai esittelykierroksen talossa ja noh kuin kerroin vanhan hostperheeni miljoonaneliöisestä talosta, niin sellainen on tuokin. En edes pysynyt laskuissa monta "huonetta, mitä me ei käytetä" siellä on. Koko kellari on mulle kahdella TV:llä ja DVD-soittimella. Huomenna on dinneriksi luvassa grillattua kanaa ja kasviksia. Jos joku ei oo ymmärtäny niin en pysy pöksyissäni enäääääää!

Plus meidän LCC-ryhmässä on suomalainen au pair! Tosin se on lähdössä marraskuussa kotiin, mutta se perhe ottaa toisen suomalaisen au pairin. Eli en joudu täysin yksin mehikaanien ja sakemannien keskelle huutelemaan SHAISSSSE ja no habla espanol. Ja joku joskus sanonu etten mä osaa kieliä!

Nyt tää vuosisadan vitsiniekka vetäsee peiton korviin ja käyn nukkumaan. Kello soi 6.10 ja sitten alkaa matka kohta Georgiaa, mistä te kuulette musta seuraavan kerran!

Enjoy it. Because it's happening.

Mut säästettiin tänään dinnerin väsäämiseltä, mistä olin jopa vähän pettynyt koska odotin pokemonia ja vihreitä ranskalaisia! Mutta kyllä kelpaa myös hostisän tarjoama dinner ulkona. En valita! Tytöt on koko päivän puhunut "shhh, muistatko kun äiti sano ettei saada kertoo Janiikalle, että meillä on sille ylläri?" "JOO, ÄLÄ KERRO SITÄ!" Eli mulle on luvassa joku ylläri läksiäislahjana. Mikä on omasta mielestä vähän outoa ja ehkä jopa kiusallista, kun tunnettiin kuitenkin vain kuukausi. Totta kai tytöille ostin lahjat, mutta hostvanhemmille en ostanut? Teinkö etikettivirheen?

Toinen asia on mistä hostvanhemmat puhuu tytöille on se, että joka kerta kun Janiika tulee CThen niin hän tulee meitä moikkaamaan. Ai tuun vai? Jos mä tänne New York-reissuilla eksyn niin se on kyllä lähempänä tuota ihka ekaa perhettä kuin tätä. Älkää käsittäkö väärin, en mä näitä vihaa tai muutakaan, mutta noh.. Tunnettiin kuukaus. En tuu itkemään launtai-aamuna kun hyvästit sanotaan. Sorry guys.

Sen sijaan voisin itkeä ilosta, kuinka innoissani ole Georgian perheestä! Huomenna onneksi Skypetellään päivällä niin pääsen vähän intoilemaan lisää. Pojalle ostin pienen lahjan, mutta vanhemmat saavat tuliaisensa vähän myöhemmin. Eilen hostäitini kyseli lempiruokiani, että voivat tehdä ensimmäisestä illastani tosi kivan. Aww.
Äiti totesi, että on ollu ehkä ihan hyvä, että olen asunut täällä metsän keskellä kun rahaa on nyt säästössä. Onneksi Google kertoi, että 5 minuutin päässä uudesta kodista on superiso ostoskeskus, johon voi säästöt laittaa turvaan! Yeah!

Lennot muuten tuli eikä mua laiteta vaihtamaan kahdesti! Kerran vaan. Vihaan vaihtoja ja vaihtoaikaa on hurjat 55 min, mutta ehkä kenttä, jossa vaihdan ei ole se maailman suurin. Toivottavasti. Eka lento lähtee 10.25, joten kotoota startataan puoli seittemän. Vuosisadan aamuihmisten kuningatar kiittää ja kuittaa...

Eilen jo intoilin huomisista playdateista ja että saan loppupäivän vapaaksi, niin mitä vielä. "Ei onnistukkaan, koska remontti kesken." Weeeeell, mä kysyin ekassa viestissä, että onko siellä liian crazy meno vai voidaanko tulla käymään ja nyökkäili viestissä ja vastasi että tervetuloa. Ei sittenkään oltu tervetulleita. Masistelin jo ja murjotin viimeiset vapaahetket kotona, mutta hostäiti soitti ja sanoi järkänneensä tytöille toiset treffit, johon ne käyn vain heittämässä! JES!

Mulla on kaapit nyt tyhjennetty matkalaukkujen päälle. Huomenna on tarkotus lajitella mikä menee mihinkin laukkuun. US airways ystävällisesti veloittaa kaikista laukuista niin siihen konkurssiin ei edes pieni ylipaino enää haittaa. Iiih, en voi uskoa, että olen muuttamassa Atlantaan ihan superihanaan perheeseen! Can somebody pinch me now?!

Let your past make you better, not bitter.

Josko taas yrittäis elämästä täällä jotain raapustaa ylöskin. Saviteokset on uunissa, kanansiivet odottaa mikroa, imuri seisoo vaativasti mun naaman edessä ja tytöt leikkii nätisti alakerrassa. Täydellinen aika siis karata arjesta ja kirjoittaa blogia!

Muuttoon on kolme yötä! Apua. Junailin vielä perjantaiksi itselleni kokonaiset 3 tuntia töitä ja lähetän koulun jälkeen tytöt kavereille playdateille. Itse karkaan muutaman mutkan kautta takaisin kotiin ja viimeistelen pakkaukseni. Totta kai kaiken suunnittelua helpottaisi CCltä tieto lennoista. Tuleva hostäiti kuuli jo, että olen kahden aikaan iltapäivällä Atlantassa ja lennän US airwaysillä. Mulle on annettu tieto "we are still working with your flights". Seeelvä.

Kävin US airwaysin sivuilla etsimässä lentoja New Yorkista Atlantaan ja ainut vaihtoehto, mikä on siellä kahdelta oli kahdella vaihdolla. Suora lento olisi sen 2h, niin toki matka-aika kahdella vaihdolla olisi päälle 8h. Kiva, kiitos CC. MUTTA en vielä nosta meteliä ja murise, kun mustaa valkoisella ei ole. Tuleva program directorini sanoi, että lennot viipyy nyt johtun tämän hetken hostperheestäni. WHY?! He kuulema eivät ole vastanneet lentopäällikön soittoon. WHY niille pitää edes soittaa?! Noh, tänään kun kotiutuvat niin pyydän heitä ottamaan CChen yhteyttä, että ne lennot joskus saisin.

Täällä päivät menevät onneksi onneksi onneksi aika nopeasti. Aamut on kivoja aluksi Ekan kanssa, se on niin iloinen ja eläväinen tapaus, että ei voi olla hymyilemättä. Toka taas... Kostaa minulle lähtöäni ja äitinsä 14h työpäiviä. Eilen oli aamusta kolmesti jäähyllä, tänään nostin kädet pystyyn neidin nakellessa niskojaan pukiessa ja painelin alas. Totesin, että 15 min päästä mä lähden, tee sä mitä haluat. Loput 15 minuuttia se kerjäsi mun huomiota ja yritti olla superhyvä ja kiltti, mutta en kääntänyt katsettani siihen päinkään. Lopulta sieltä tuli anova anteeksipyyntö väkisin puserretun kyyneleen kera. Sen jälkeen tuli au pairin sydäntä raasta puhe siitä kuinka ymmärrän hänellä olevan äitiään ikävä, mutta kuinka hänen ilkeä käytös ja sanat tekevät au pairin hyvin hyvin hyvin surulliseksi. Tyttö tuijotti minua silmät suurina ja suu tiukasti viivana.

Loppupäivään ei olekkaan tarvinnut nakittaa sitä jäähylle! Eilen illalla kuuntelin huoneessani kuinka Toka kiljua ja rääkyi räkä poskella isälleen. Hah, en ole siis ainoa joka saa sen parhaat puolet esiin! Kyllä mä ymmärrän, 14 tuntia on paljon pienelle lapselle ilman äitiä. Tänään äiti anto poskelle pusun kun herättelin tyttöä ja illalla saa varmaan toisen pusun, kun nukkuu jo ennen kuin äiti tulee. Sama meininki oli edellisessä perheessä. Siellä vaan reagoitiin ripustautumalla, surkealla ulinalla ja pienillä kyynelillä. Tämä tuittupää reagoi siihen silkalla apinan raivolla ja erittäin ärsyttävällä asenteella.

On meillä ollut kivaakin. Eilen maalailtiin sormiväreillä, ensimmäkseen paperille, vähän vaan lavuaaria, jalkoja ja toisiamme. Sen jälkeen seisottiin jokainen suihkun alla hyvä tovi raapimassa itseämme puhtaaksi. Ihme ettei talossa ole missään maalia. Lattia, sohva ja pöydät säilyivät, onneksi! Tänään tytöt valitsivat korujen tekemisen ja savimuovailun väliltä savin ja nyt on uunissa meidän tekeleet kypsymässä. Ohjeissa sanottiin 15 minuuttia ja kohta on 45 minuuttia täynnä. Mutta viimeksi kun kurkkasin niin valmista alkaa olemaan!

Mutta kyllä tässä on mieli aikalailla jo lauantaissa ja odottaa sitä kuin kuuta nousevaa. Tytöt täällä kyselevät miksi lähden ja eilen hostisä sitte pamautti pöydässä "kyllä me yritettiin sitä saada jäämään". Ai siis niinkö se meni? Se ei enää ollutkaan yhteinen päätös? Okei, uskon ettei hostisä ollut mitenkään sysäämässä meitä rematchin suuntaan vaan lähinnä ajatus oli varmasti vain hostäidillä, mutta nyt tytöt elävät uskossa, että minä haluan pois täältä enkä halua olla heidän kanssaan! Hyvin hoidettu Hermanni. 

Olen myös näyttänyt hostäidin ruokavaatimuksille ovea ja tytöt ovat mm. syöneet pastaa eilen, tänään ja syövät huomenna! Sen lisäksi Eka söi eilen kanansiipiä ja niin se söi tänäänkin. Ja tuskinpa ne tähän kuolee! Niin ja maanantaina syötiin Pokemonia ja vihreitä ranskalaisia (kanaa ja papuja) ja sitä ne pyys huomiseksi. Ja sitähän ne saavat! 

Kävin tänään sulkemassa pankkitilini ja ehkä ekan kerran elämässäni, mun rahat olivat lisääntyneet! Odotin summan olevan pienempi, mutta se olikin paaljon suurempi. En tiedä miksi, enkä kyllä kysele. Ilmeisesti mun pettämätön matikkapää petti, onneksi. Tänään alotin myös pakkaamisen. Tai aloitin ja aloitin. Päädyin koristelemaan pahvilaatikkoa, lasketaanko se? 

Life begins at the end of your comfort zone.

Mun piti tulla nopeesti vain käymään koneella, kirjottaa teille yberhyvät kuulumiset ja painua nukkumaan. Kun tän suunnitelman tein niin kello oli puoli yhdeksän ja nyt se on jo melkeen kymmenen. Voin kertoa, ettei aamulla taatusti naurata kun kello soi!

Tänään alkoi normaaliarki täällä kun Tokankin kunnon koulu starttasi. Näin ollen olen vapaalla 9-14.30. Sen jälkeen noukin lapsukaiset yksitellen tunnin välein kotiin ja viihdytän tyttöjä loppupäivän. Tänään se tarkotti Tokan päiväunien vahtimista (oli nukahtanu yöllä kolmelta, voitte uskoa kuinka paljon rakkautta ja rauhaa sain osakseni kun kahdeksalta menin ärrimurria herättämään), Tähkäpää-Barbien hiuksien harjaamista, letittämistä ja koristelua sekä loputtoman vaatepinon viikkaamista ja lakanoiden vaihtoa. Päivälliseksi tein superhypermaukasta ja herkullista kanaa ja vihreitä papuja. Lapsille tarjosin menun nimellä "Pokemonin lihaa ja vihreitä ranskalaisia". Kyllä ne totuuden ties, mutta niistä oli hirveen hauskaa syödä Pokemoneja ja vihreitä rankalaisia. 

Pitkin päivää jotenkin järjestelin tulevaa muuttoa CCn henkilökunnan kanssa. Milloin oman program directorin, milloin tulevan PDn, milloin oman LCCn ja milloin tulevan LCCn kanssa. Unohtamatta tän hetkistä ja tulevaa hostperhettä. Siinä oli kuulkaa työtä ja tuskaa yrittää pysyä kärryillä, mitä tapahtuu koskakin. 

Illalla sitten mua muistettiin sähköpostilla, joka varmisti ja virallisti kaiken. Se myös varmisti päivän koska nostan kytkintä ja täältä lähden! 

Se olis kuulkaa tämän viikon lauantain kun pakkaan muuttokuormani ja suuntaan lentokoneella kohti maailman vilkkainta lentokenttää Atlantassa. On sillä kentällä joku hieno nimikin, mutta just nyt ei voi muistaa. Iiiip! Kuinka kutkuttavan kihelmöivän siistiä. Ei enää montaa yötä! Tarkemmin laskettuna 5. Oon ollu viimeksi varmaankin näin innoissani joskus 9-vuotiaana jouluaatosta! 

Nyt sitten ei tulekkaan tylsiä vapaatunteja, kun yritän juosta salille ja salilla ja sen lisäksi pakata. Onneksi, onneksi, onneksi rematch on näin alkuvaiheessa vuotta ja tavaraa on suht saman verran kun tänne tullessa. Toivottavasti! 

Iiiip! Sanoinko vielä kertaakaan, että 5 yötä, neljä päivää ja että oon innoissani? Siis superinnoissani! 

Suljen silmät, kuvittelen että lennän...

... mun täytyy luottaa ja antaa vain mennä.

Olin niin tohkeissani viime postauksessa tuosta matchistä ja kaikesta siihen liittyvästä, että totaallisesti unohdin tämän viikon perjantaista raportoida!

Pääsin siis vihdoin käymään vanhassa hostperheessäni tuossa viereisessä kaupungissa ja voi elämä kun oli ihana nähdä lapsia! Kuinka paljon ne olikaan kasvanut. Esikoisesta oli tullut kunnon teini ja kasvatti viiksiään. Keskimmäinen... Voi elämä. Vieläkin kostuu silmät kun ajattelenkaan sitä lasta. Se on muuttunut ehkä eniten kolmessa vuodessa. Kasvanut kunnon nuori mies, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan, tekee omat päätökset, mutta samalla on kuitenkin älyttömän kohtelias ja fiksu. Unohtamatta superuheilullisuutta. Iloinen höpöttelijä. En voinut kun rutistella tuota ihanuutta. Mun baby boy oli jo mukamas niin iso!
Kuopus sitten. Tyttö oli 4 kun menin sinne ja nyt se on täyttämässä 9 ensi vuoden alussa. Iso kolmosluokkalainen. Laski päiviä kindergardenin alkuun kun mä olin lähdössä. Todellinen kaunotar ja innokas tyttö. Ahh. Ihana nähdä niitä!

Suurin yllätys oli kuitenkin hostvanhempani. Kuinka onnellisia ja rentoja he olivatkaan. Elämä silloin oli todella hektistä ja äiti varsinkin oli toooosi stressaantunut. Nyt kaikesta näkyi, että oli rentoutunut ja todella onnellinen. Muutto (valtavaaaaaan) taloon ja uusi työpaikka oli tehnyt tehtävänsä. Syötiin pitsaa ja katsottiin kaksi elokuvaa. En elokuvien välissäkään uskaltanu lähteä vessaan kun olisin eksynyt matkalla. Niin valtava se oli. 4 kerrosta. 100 vessaa. 50 makuuhuonetta. Okei, 4 kerrosta on totta. Huoneita oli paljon. Olohuoneita bongasin kolme. HUH!

Grand central terminal, New Yorkin juna-asema. En tiedä miksi, mutta rakastan tätäkin rakennusta. Astuin sisään, hengitin syvään ja ihastelin näkymiä. 

Lauantaina otin junan New Yorkiin ja vietin siellä yön. Eilinen meni ihan vaan oloillessa. Oli kostean kuuma, että hermo vaan meni siellä väenpaljoudessa yrittäessä päästä eteen, taakse, itään tai länteen. Tänään sitten olin jo matkaamassa kohti tavarataloa, kunnes äkkäsin. Museum of natural history. Sinne on (jälleen) pakko päästä. Mun kirkko, mun mekka, mun pyhäkköni. Rakastan vain tuota paikkaa ja voisin istuskella jokaisen luomuksen edessä tuntitolkulla. Puhumattakaan merenalaisesta huoneesta. Laineet liplattaa ja katossa roikkuu sinivalas. Parasta.

Wanna cuddle? 

Kaksi tavarataloa myöhemmin suuntasin junalla takaisin Connecticutiin. Ja mitään en ostanut! Hyvä minä. Juuri kun istahdin mukavasti sängylleni, Jenna ahdisteli facebookin puolella ja kyseli iltatekemisiäni. Ei muutakin vaatteiden vaihdon kautta kohti dinneriä. Päädyttiin kuitenkin myös kuvailemaan katuja ja kaupunkia sopivassa auringonlaskussa. 

Jennalla oli kamera, mä olin ihan puhelimen turvin illan liikenteessä! Mutta ainakin on kuvamateriaali taas! :) 

Niin ja Georgian perhe varmistui! Oon ollu kooko päivän ihan superhappy tästä. Nyt juuri livahdin alakertaan ja keskusteltiin hostäidin kanssa ja hän lupasi yrittää järjestää asiat niin, että pääsisin mahd pian muuttamaan. Vaikkakin meidän välit on hyvät ja tunnelma itseasiassa hyvinkin rento ja iloinen tällä hetkellä, niin kyllä mä silti odotan enemmän kuin mitään, että pääsen sinne uuteen perheeseen! Todennäköisesti ainakin 5 päivää on täällä vielä töitä, mutta niistä en jaksa stressata. Sain äsken hostäidillekkin, että tiedän kohta lähteväni niin en jaksa enää stressata lasten ruokailuista tai muista. Kyllä mä ne viis päivää saan hengissä pidettyä! 

I'm just a believer that things will get better!

Viime postauksen jälkeen oon hyppiny pilvissä, repiny hiukset päästäni, kironnu lapset ja itkenyt tolkuttomasti. Niin ja tulihan siinä välissä myös kuukausi täyteen tällä puolen maailmaa. Itseasiassa eilen aloittelin jo postausta ja olinkin hyvän matkaa kirjoitellut, mutta sitten ajatukset hajosi ja teksti tuntui tyhmältä. Päätin sitten jättää raapustamisen tälle päivälle. Ja hyvä niin!

Koska tänään oli match nro kakkoksen kanssa puhelindatet. Ajelin autolla lähikaupan pihaan koska a) en halunnut perheen kuulevan puheluani ja b) tässä talossa kuuluvuus on heikompaa kun huono. Mutta puhelu meni hyvin ja toisessa päässä ollut hostäiti vaikutti siis supermahtavalta. Keskustelu oli luontevaa, ei haastattelun tai tenttaamisen oloista. Naurettiin ja välillä aina sivuutettiin aihetta lapsenhoito.

Niillä on siis yksi poika, pian 3-vuotias lievästi erityistarpeinen lapsukainen suurine ruskeine silmineen. Mahdottoman söpö. Isä on pilottina Saudi-Arabiassa yhteensä 6 kuukautta vuodesta, jolloin siis taloudessa ollaan vain minä, poika ja äiti. Hostäiti opiskelee lakimieheksi, en ole ihan varma onko siinä samalla töissä. Perhe asuu Atlantan pohjoispuolella, Georgiassa. Kyseistä osavaltiosta tiedän tasan niin paljon, että se sijaitsee USAssa. Itse jopa sijotin sen satoja maileja pohjoisemmaksi ennen kuin annoin Googlen laulaa totuuksia.

Perheeseen kuuluu myös kaksi koiraa, pieniä onneksi. Niiden asioista kuulma minun ei tarvitse huolehtia, vain ja ainoastaan pojasta. 

Vaikkakin au pairius on vastuullista puuhaa ja se pitää tehdä tietyllä vakavuudella niin silti haluan, että se on hauskaa ja rentoa. Ei naama irvessä, että heti jos jotain tapahtuu vähänkin suunnitelmista poikkeavaa niin lapsi on kuolemassa. Esimerkkinä tästä mietin viime vuoteni kohta kohellusta, kun pojat piti molemmat hakea samaan aikaan leireiltä, eri paikoista tottakai. Kaupungissa oli 5 eri ala-astetta ja ekana leirinä päivänä ajoin hakemaan keskimmäistä poikaa ja pihalla tajusin, että ei ahteri ollaan tääääysin väärällä koululla, täääääysin väärällä puolella kaupunkia. No nopea näppäily hostäidille, että sorry jos soittelevat leiriltä niin en ole unohtanu lastasi vaan ajoin väärälle koululle! Vastaukseksi sain miljoona :D-hymiötä, LOL ja you are amazing!

Se ei ollut maailman loppu. Ja tuollaisen kuvan sain nyt tuosta Georgian perheestäkin, että siellä suhtaudutaan elämään rennosti eikä pienet mutkat haittaa tai niistä kannata niin välittää. 

Kuten ehkä otsikosta voi päätellä, niin olen aika innoissani! Perhe näytti minulle vihreää valoa, mutta äiti halusi, että keskustelen vielä niiden edellisen nannyn kanssa, että saan kunnollisen kuvan pojasta ja työskentelystä siellä. Sanoin kuitenkin, että en näe yhtään syytä miksi en haluaisi heille tulla. Kyseli jo vapautumistani ja johonkin oli merkitty 20.9, joka tarkoittaisi vielä kahta viikkoa täällä. Vähän kuitenkin keskusteltiin, että jos saisin sovittua tämän perheen kanssa vähän aiemmasta muutosta, koska Georgian isä on lähdössä 17.9 taas töihin ja äiti tarvitsisi apua! 

Nyt en kuitenkaan vielä 100% varmana asioita pidä, ennen kuin saan varmistus sähköpostin, että perhe haluaa toivottaa minut au pairikseen! Pliiiis peukut pystyssä, että kaikki menee hyvin. Koska... toi perhe vaan vaikutti ihan superhyvältä! 

If you smile when no one is around, you really mean it.

Exit-meeting on takana ja tukka edessää, eiku elämä edessä. Meidän LCC on mahtava, eikä todellakaan vähättele au pairin tai perheen tarpeita/näkemyksä. Kyllähän tässä sekin on plussaa, että ollaan hostien kanssa niin hyvissä väleissä, molemmat halutaan toisillemme vain hyvää eikä todellakaan riidellä. Tottakai tämä vähän viilentää ja etäännyttää, koska molemmat katsoo eteenpäin, mutta ei täällä hätää ole, vaikka välillä tuntuukin että voisin singota täältä vaikka Kiinaan pakoon kaikkea.

Parasta ehkä tuossa tapaamisessa oli se, kuin hostit kysyi, että voiko he majottaa minua täällä yli kaksi viikkoa jos en ole perhettä löytänyt? Eli se kaksi viikkoa ei ole ihan takaraja jos sattuu olemaan näin joustavat hostit. LCC hymyili leveästi ja nyökkäsi onnellisena. Hän on kuulma liian paljon likaisia rematcheja hoitanut ja tälläinen yhteisymmärryksessä tehty päätös on kuulma mukavaa vaihtelua.

Nyt sitten kaikki virallinen on takana. Paitsi huomenna tai perjantaina pitäis program directorin soittaa ja sitten alkaa perheen etsiminen. Kaiken stressin, ahdistuksen ja ärsytyksen takaa syöksyy nyt silkka ilo mahdollisuuksista tulevaisuudessa, kutkuttava jännitys uudesta perheestä ja iloisesta elämästä siellä! Kaikki on jälleen kerran mahdollista!

Tänään päivällä ärsytti ja otti päähän varsinkin varsin mallikkaasti apinoiva Toka. Kiristelin hampaita ja puhisin pää punaisena sen touhuja. Onneksi kuitenkin oma käyrä lähti laskuun stratosfääreistä kun Eka tuli kotiin ja loppujen lopuksi meillä oli ihan kiva päivä akvaariossa kaloja ja rauskuja paijaillen ja lopulta täytettiin vatsat jätskillä. 

Kotiin tullessa kaveriperheen isä ja tytöt odottelivat meitä ja olivat tilanneet pitsaa, joten haistatettiin sen isän kanssa pitkät terveelliselle ruokavaliolle tänään ja nautittiin! Tytötkin olivat jo ikävöineet toisiaan pitkän päivän ja leikkivät kuin enkelit illan. Nyt nuo neljä alastonta viuhahtelijaa jonottavat tuolla suihkuun. Aika nopeasti tälläiseen kommuunielämiseenkin kuulkaa tottuu. Huomenna kun tuo toinen perhe lähtee niin täällähän tulee ihan tylsää! 

Mä olen kuolannut TOMSeja pitkään ja hartaasti. Kerran jo Suomeen meinasin kengät tilata, mutta juuri se kuosi mitä halusin oli tottakai mun koko loppu ja päätin sitten, että kohtalo ei halua niitä kenkiä mulle just nyt. Nyt sitten täällä päädyin jälleen kenkiä kuolaamaan, mutta sen kuosin kanssa kohtasin ongelman ettei se sovi kaikkien vaatteiden kanssa. Päätin sitten tilata ihan classic-mallin navyn sinisenä. Oon rakastunut. Täällä on (valitettavasti) ollut niiiiin mahdottoman kosteaa ettei muita kenkiä voi edes harkita kuin flipfloppeja. Nyt kuitenkin se kosteus uhkaa lähteä ja pääsen kruisailemaan uusissa TOMSeissani. 

Nyt tuntuisi tuo suihkujonon hälvenneen, lapset istuu sohvalla tuijottamassa leffaa ja au pair pääsee kurvaamaan suihkun kautta peiton alle!

Failure is only the opportunity to begin again, only this time more wisely.

Just nyt on vaikea kuvailla elämää täällä. On vaikea kirjoittaa mitään mitä tapahtuu. Toisaalta elämä rullaa täällä omaa rataansa. Aamulla vanhemmat unohti laittaa herätyskellon, au pair teki lounaat valmiiks nappas lapset autoon ja vei kouluun vanhempien yrittäessä sisäistää vuosilukua.

Meillä on ollut perjantaista saakka sleep over vieraita enkä tiedä koska ne kotiin meinaa lähteä. Toisaalta onneks ovat tyttöjen parhaat kaverit niin ainakin on tytöillä koulun jälkeen kavereita kenen kanssa rellestää. Mutta sitten taas tuo kavereiden äiti siivoaa täällä hulluna kaikki päivät ja tekee vähän niin kuin mun työt, pyytämättä. Iltapäivällä kun aloitan niin eipä ole oikein muuta kuin tyttöjen kanssa pyörimistä, kun lattiat on hangattu hammasharjalla puhtaaksi ja vessoihin ei edes uskalla mennän koska kiiltävät niin.

Kaiken tän hälinän keskellä täällä on tehty päätös rematchista, eli uuden perheen etsimisestä. Tehtiin päätös hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta eihän se yhteisymmärrys paljoa tätä olotilaa auta. Tekisi mieli pakata kamat ja karata, voin vaan kuvitella kuinka kamalaa se on kun perheen ja au pairin kesken ei ole sitä yhteisymmärrystä tässä tilanteessa.
Tänään soittelin LCClle ja keskusteltiin asioista. Vähän oli vaikea kuvailla mikä on pielessä, kun hostäidin paras kaveri seisoo oven takana kuuntelemassa. Enkä nyt ehkä ihan hänen kuullen halua asioita levitellä.

Mitään radikaalia ei ole tapahtunut. Me ei vaan olla oikea match. Perheen mukaan en ole tarpeeksi osa heidän perhettä, vähän vaikeaa kun en heidän omaa kieltään puhu. Itse stressaan töistä ihan tajuttomasti eikä ole sellaista rentoa ja hauskaa tekemistä. En tunne, että me tehtäisin tiiminä hostvanhempien kanssa töitä. Olen kaikesta lapsiin liittyvästä vastuussa, mutta kaikki pitää tehdä juuri niin kuin he haluavat. Yhteistyö puuttuu.

Nyt sitten kun asiat etenevät ja LCC saa paperit eteenpäin niin starttaa minun kahden viikon lähtölaskenta. Vaihtoehdot ovat uusi mahtava perhe, uusi ei niin mahtava perhe tai kotimatka. Totta kai kädet kyynerpäitä myöten ristissä rukoilen uutta mahtavaa perhettä, jossa saan viettää superhauskan vuoden!