I'm just a believer that things will get better!

Viime postauksen jälkeen oon hyppiny pilvissä, repiny hiukset päästäni, kironnu lapset ja itkenyt tolkuttomasti. Niin ja tulihan siinä välissä myös kuukausi täyteen tällä puolen maailmaa. Itseasiassa eilen aloittelin jo postausta ja olinkin hyvän matkaa kirjoitellut, mutta sitten ajatukset hajosi ja teksti tuntui tyhmältä. Päätin sitten jättää raapustamisen tälle päivälle. Ja hyvä niin!

Koska tänään oli match nro kakkoksen kanssa puhelindatet. Ajelin autolla lähikaupan pihaan koska a) en halunnut perheen kuulevan puheluani ja b) tässä talossa kuuluvuus on heikompaa kun huono. Mutta puhelu meni hyvin ja toisessa päässä ollut hostäiti vaikutti siis supermahtavalta. Keskustelu oli luontevaa, ei haastattelun tai tenttaamisen oloista. Naurettiin ja välillä aina sivuutettiin aihetta lapsenhoito.

Niillä on siis yksi poika, pian 3-vuotias lievästi erityistarpeinen lapsukainen suurine ruskeine silmineen. Mahdottoman söpö. Isä on pilottina Saudi-Arabiassa yhteensä 6 kuukautta vuodesta, jolloin siis taloudessa ollaan vain minä, poika ja äiti. Hostäiti opiskelee lakimieheksi, en ole ihan varma onko siinä samalla töissä. Perhe asuu Atlantan pohjoispuolella, Georgiassa. Kyseistä osavaltiosta tiedän tasan niin paljon, että se sijaitsee USAssa. Itse jopa sijotin sen satoja maileja pohjoisemmaksi ennen kuin annoin Googlen laulaa totuuksia.

Perheeseen kuuluu myös kaksi koiraa, pieniä onneksi. Niiden asioista kuulma minun ei tarvitse huolehtia, vain ja ainoastaan pojasta. 

Vaikkakin au pairius on vastuullista puuhaa ja se pitää tehdä tietyllä vakavuudella niin silti haluan, että se on hauskaa ja rentoa. Ei naama irvessä, että heti jos jotain tapahtuu vähänkin suunnitelmista poikkeavaa niin lapsi on kuolemassa. Esimerkkinä tästä mietin viime vuoteni kohta kohellusta, kun pojat piti molemmat hakea samaan aikaan leireiltä, eri paikoista tottakai. Kaupungissa oli 5 eri ala-astetta ja ekana leirinä päivänä ajoin hakemaan keskimmäistä poikaa ja pihalla tajusin, että ei ahteri ollaan tääääysin väärällä koululla, täääääysin väärällä puolella kaupunkia. No nopea näppäily hostäidille, että sorry jos soittelevat leiriltä niin en ole unohtanu lastasi vaan ajoin väärälle koululle! Vastaukseksi sain miljoona :D-hymiötä, LOL ja you are amazing!

Se ei ollut maailman loppu. Ja tuollaisen kuvan sain nyt tuosta Georgian perheestäkin, että siellä suhtaudutaan elämään rennosti eikä pienet mutkat haittaa tai niistä kannata niin välittää. 

Kuten ehkä otsikosta voi päätellä, niin olen aika innoissani! Perhe näytti minulle vihreää valoa, mutta äiti halusi, että keskustelen vielä niiden edellisen nannyn kanssa, että saan kunnollisen kuvan pojasta ja työskentelystä siellä. Sanoin kuitenkin, että en näe yhtään syytä miksi en haluaisi heille tulla. Kyseli jo vapautumistani ja johonkin oli merkitty 20.9, joka tarkoittaisi vielä kahta viikkoa täällä. Vähän kuitenkin keskusteltiin, että jos saisin sovittua tämän perheen kanssa vähän aiemmasta muutosta, koska Georgian isä on lähdössä 17.9 taas töihin ja äiti tarvitsisi apua! 

Nyt en kuitenkaan vielä 100% varmana asioita pidä, ennen kuin saan varmistus sähköpostin, että perhe haluaa toivottaa minut au pairikseen! Pliiiis peukut pystyssä, että kaikki menee hyvin. Koska... toi perhe vaan vaikutti ihan superhyvältä!