The application!

Siirtyipä yksi vuori tämän päivän tohinoissa kaaaauas pois mun tieltä! Jeih!

Soitinpa tänään sitten CC:lle. Siinä työpaikan tauolla pyöriskelin ja odottelin jonkun vastaavan. No siellähän vastasi ruotsalainen! Siinä sitten pikaenglannilla sönkötin asiani, mutta sitten kun olin 10 minuuttia puhunut ja nimeäni tavannut niin hän toteaa "No hups, eihän mulla oo oikeuksia Suomen rekisteriin!" Miten ois "Hi my name is Janiika and I'm calling from FINLAND" Noh sitten odotettiin, että suomalainen pääsi puhelimeen jaaaaa uudestaan selitettiin asiat. Sitten ne alkoivatkin selvitä.

Luultavasti, koska meitä toiskertalaisia on niin minimimäärä niin heillä ei vain ole mitään proseduuria meille. Rämmimme siis saman suon infoineen, haastatteluineen ja hakemuksineen. Voih plääh sanon minä. Noh siitäpä ei tämä lannistunut vaan heti kotiin päästyäni tartuin härkää sarvista ja rustasin ja rustasin ja rustasin vähän lisää hakemukseen.
"Sen täyttämisessä kuluu helposti pari viikkoakin!" Sanoi CC-edustaja puhelimessa. Mutta katsos kun hän ei ole minuun vielä törmännyt, sillä hakemus näytti tältä tämän päivän iltapäivällä;

Nyt on jo 95% tehty ja loput 5% ei riipu edes minusta vaan suosituksista, joiden toivon ilmaantuvan sivuilleni tässä loppuviikon aikana. Sitten se ois kuulkaa infoa ja haastattelua vaille mathcing vaihe! Miten voin olla näin innoissani? En vaan pysy housuissani.

Tänään salillakin vain hymyilytti ja jaksoin yllättää itseni sielläkin. Juoksin ja remusi kuin pieni eläin posket punaisina täynnä innostusta. Uusi elämä, täältä tullaan!

Why anybody wanna be an au pair?

Minä täällä taas. 

Tässä on käynyt täysin samalla tavalla kuin viimeksi. Päätöksen tekemisen jälkeen pää posahtaa ajatuksista. Eikä vain mistään parista ajatuksesta ja punaisesta langasta vaan kaikki asiat on käsiteltävä nyt ja heti. Kuten kaikki muukin elämässä. 

Näissä postauksissa ei ole päätä eikä häntää, eikä täällä mene mitään punaista lankaa ja tarinaa. Nää tekstit ja ajatukset on raakana suoraan mun päästä. Ja näitä ajatuksia riittää. On käsiteltävänä viime kerran tunteet ja siihen lisänä, mitä se nyt tulee olemaan? Ollenkaan samanlaista? Täysin erilaista? 

Viimeksi kuin lähti niin oli vaan niin intoa täynnä ja sydämiä silmissä. Jotenkaan mitään ei osannut ajatella. Mitään pahaahan ei tapahdu, koska kaikissa esitteiden kuvissa au pairit on niin onnellisia ja hyvinvoivia, että miks mä en olisi? Lapset rakastaisi mua heti ja perhe olisi lämpimän vastaanottavainen. Naiivi? Hell yeah. 

Nyt päässä pyörii vain ajatukset, että selvisin jo yhdestä vuodesta niin miksi en selviäisi toisesta kun lähtökohtana on paaaaljon enemmän tietoa, taitoa ja kieltä matkassa. Ensimmäisen vuoden alkukuukausien paistinpannun isku vasten kasvoja oli shokeeraava. Olen yksin. Kieli on outo. Aivot käyvät ylikierroksilla ja kaiken lisäksi nuo kolme apinaa on päivisin täysin mun vastuulla. Kuka idiootti tekee tälläistä? Tätä en kirjoittanut kertaakaan viime päikkyyn, päässä sen sijaan kävi miljoona kertaa; kuka idiootti lähtee au pairiksi? Täähän on hullujen hommaa.

No minä lähdin ja minähän lähden uudestaan! En osaa oikein ajatella nyt tulevien alkukuukausien ajatuksia. Voiko se olla samanlaista shokkia kun tiedän jo mitä odottaa? Kieli on tuttu eikä sen puhuminen vaadi alkuun niin suuria ponnisteluita, että kahden lauseen jälkeen ilmottaudun päiväunille. Tiedän mitä au pairius on ja toivottavasti osaan valita perheen, joka minulle parhaiten sopii. Tai miksi en osaisi? 

Tiedän nyt mitä haluan perheeltä, mitä haluan perheeltä kysyä. Tuleva puhelu ei tunnu samalta kuin menisi mestattavaksi. Onhan siinä tilanteessa kyse sinun vuoden kodistasi, työpaikastasi ja elämästäsi. Kaiken lisäksi tod näk vieraalla kielellä. Se on kuulkaas pelottava paikka. En tiedä mistä viime kerralla sen rohkeuden keräsin ja suoriuduin puhelusta hyvin. Ehkä asenne oli se tulta päin ja sitä rataa. Nyt on olo kuin kokeneella kokilla. Tiedän mihin sotaan lähden ja lähden siihen ehkä vähän vähemmän soitellen kuin viimeksi. 

Mutta ei tuo tarkoita, että lähtisin tätä projektia kohti pelokkaana. Ei, ei todellakaan. Lähden vain vuoden kokemus takataskussa ja se vuosi opetti paljon. Se opetti niin paljon etten sanoin osaa kuvailla. Niiden oppien kanssa tää kaikki tuntuu luontevammalta. Ikään kuin siltä kuin olisin kotiin menossa ja liianmonenvuoden komennus ulkomailla olisi päättymässä. Olen häikäilemättömän innostunut tulevasta. Kuin lapsi karkkikaupassa. Olen jälleen toteuttamassa unelmaani ja pääsemässä elämään jotain sellaista, mitä monikaan suomalainen ei saa kokea.

Vaikka au pairius on täysin päätöntä touhua ja täysin kahjot tämän haaveen haluaa toteuttaa niin silti sitä on rakastettava. Jokaista kokemusta on muisteltava lämmöllä. Ilman niitä mutkia ja kuoppia matkassa ei se vuosi olisi niin opettavainen ja samalla merkityksellinen. Once (or twice) in a lifetime. Nyt en aio ajatella, että tässä on vielä koko vuosi aikaa. Se vuosi on ohi minuutissa. Tässä on enää vuosi aikaa. 

Näiden hymyilyttävien ajatusten myötä voisin painua nukkumaan ja herätä huomenna uuteen aamuun. Aamuun, jolloin taas yhden portaan verran kipuan lähemmäksi lähtöä. Voi perhoset vatsanpohjalla, teitä mä olen kaivannut! 

I. Want. It. Right. Now.

Ja koska lauantaina klikkasin "sign up now" kohtaa niin kärsimätönhän odottaa Cultural Caren yhteydenottoa jo tänään. Ja kun sitä ei tule niin on hyvä vähän kiukutella ja ärsyyntyä. Kaikki-mulle-heti-nyt. Kyllä mä viikonloppuna puhuin, että noh jos ens viikon aikana otetaan yhteyttä? Yeah right, tällä kärsivällisyydellä ei odoteta tuntiakaan!

Jotenkin ajattelin, että tämä odottelu olisi toisella kerralla vähemmän piinaavaa niin kukkoja kanssa! Tämä on aivan yhtä tuskaista odottaa, että joku muu saa jotain tehtyä, että minun unelmani toteutuisi. Koska olen jo kokonaiset 48 tuntia odotellut yhteydenottoa (toim. huom. yli puolet ajasta toki oli viikonloppua) niin huomenna nappaan puhelimen käteen ja pirautan CC:lle. Okei, en pelkästään siksi, että miksi mitään ei tapahdu!!!! Vaan siksi, että saan vähän tietää toiskertalaisen proseduurista. Onko se täysin sama kun ekalla kerralla vai voisinko selvitä jostain kohti vähemmällä?

Tässä kirjoittaessa aloin pohtia, että tämä odottelu on jopa tuskallisempaa. Nyt tiedät, mikä kaikki sua odottaa. Kuinka kutkuttavaa on odotella matcheja ja perheitä, odottaa viisumipapereita, tapella niiden kanssa ja lopulta pakata kaikki ja olla valmiina lähtöön. Puhumattakaan siitä uskomattomasta vuodesta, mikä odottaa. On tuskallisempaa odottaa, että kaikki tuo tapahtuu kun en yhtään tiedä koska tuo kaikki tapahtuu. Oih, tämähän olisi oivallinen paikka migreenin iskeä! Mutta ehkä selviän niin vähällä stressillä.

Mun oli tarkotus aloittaa tänään toinen työ tän avustajapestin rinnalle, koska... Noh ala-asteella ei nuo koulupäivät vaan 8 tuntia kestä. Toisessa työssä he hakivat pitkäaikaista työntekijää ja sen ymmärrän. Työhaastattelu oli maailman kivoin ja hauskin ja siksi tuntui vähän pahalta sanoa, että sorry guys, päätinkin pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä takaisin USA:han. Mutta ei se niin pahalta tuntunut, että olisin lähtöäni harkinnut! ;)

Ainut asia mikä saa palan kurkkuun ja lähtöä epäröimään on kummityttö ja sen pikkuveli. He ovat mulle kultaakin kalliimpia ja niitä kaikkista rakkaimpia ihmisiä tämän maapallon päällä. Mutta sitten. Kun on mahdollisuus lähteä niin en haluaisi heidän takia omaa elämää lopettaa. Oma suhde kummityttöön säilyi superhyvänä edellisen au pair-vuoden niin miksi se ei tätäkin kestäisi? Nyt on neidillä kuitenkin ikää sen vertakin jo enemmän, että varmasti skypessä juttelu onnistuu.

Ja mähän ajattelin tulla vaan kirjoittamaan yhden lauseen kärsimättömyydestäni... hups!

You wanna get to know me a little bit better?

Kuka minä olen?

1. Ikuisesti 21-vuotias nuori nainen, oikeasti viikon päästä 24-vuotias. Toisaalta hokema "nuoruus on ihmisen parasta aikaa" pitää paikkansa ja samalla se on niin suurinta palturia, että oksat pois. Nuoruus on parasta aikaa jos tietää mitä tekee. Noh nyt mä alan taas tietää mitä mä teen!

2. Viimeisin koulu on koulunkäyntiavustajan ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaajan koulutus. Lets face the facts. Mitä pidempi titteli, sitä huonompi palkka.

3. Töitä on siis paiskittu ala- ja yläasteilla viimeiset vuodet. Ala-asteen räkänokat, solmittavat kengät nauhat, "ei saa lyödä!" sun muut tuntuvat jo niin omilta ja kotoisalta. Yläaste taas. No words. Teinit. No words. Outoja ihmisen alkuja täynnä hormoneita. No vaihe se sekin.

4. Viimeisin au pair-vuosi sijoittui Connecticutiin ja kesti 08/10-07/11. Viikon vajaan vuoden. Vaikeuksien kautta voittoon. Todellakaan kaikki ei mennyt putkeen, mutta kiitän jokaisesta alamäestäkin. Tärkeinpänä pidin mielessäni koko ajan sen että ilman huonoja päiviä hyvät ei tuntuisi hyviltä.

5. Asun yksin Helsingissä ihanassa pienessä taloyhtiössä. Oma pieni terassi, merenläheisyys ja riittävä tila. Ahh tykkään.

6. Olen niin kaukana aamuihmisestä kuin kuu auringosta. Tai jotain sinne päin. Herätyskello on pahin vihollinen ja usein tuleekin pilaamaan aamut. Sellainen 30-120 minuuttia heräämisestä, niin olen taas ihminen. Sitä ennen en. Enkä kykene kommunikoimaan ilman maailmansotaa.

7. Etsin edelleen paikkaani tässä maailmassa ja käytänkin mahdollisuuden hyväksi ja suuntaan uusiksi toteuttamaan unelmiani. Juuri viikonloppuna opin kolmion velvollisuudesta, osaamisesta ja mahdollisuuksista. Niiden pitäisi muodotaa tasakylkinen kolmio. Tajusin sillä samalla hetkellä, että toinen au pair-vuosi tasoittaisi kolmioni tasaiseksi.

8. Oma perheeni on paras ja myöskin edellinen hostperheeni on paras. Olen todella perhekeskeinen ja se onkin yksi kriteeri tulevalle host-perheellenikin. En vietä aikaa baareissa vaan pidän ajasta ystävieni ja perheeni kanssa. Lounaat ja päivälliset hyvässä seurassa kiinnostaa enemmän kuin pilkun jälkeen persvako vilkkuen kontaaminen kotiin.

9. Uskon ajan kuultaneet muistot ja pääsen romuttamaan ne kauniit muistot viime au pair-vuodesta. Ne hetket on jotenkin vaipunut unholaan kun kaikki otti päähän, lapset huusi räkäposkella, toinen heilutteli keskisormia naamasi edessä ja menossa oli neljäs snow day. Itse kukin juoksi pitkin seiniä. Silti ne muistot ovat ahh niin kultaisia ja ihania. Onhan ne hyvä käydä suoristamassa totuuden mukaisiksi.

10. En osaa edes kuvailla tätä tunnetta kuin pitäisi taas blogata. Oikeasti kirjoittaa ja kertoa asioita. Olen pahasti ruosteessa. Antakaa siis (te kaikki 0 lukijaa!) tämä anteeksi. Lupaan harjoitella ja lätistä turhaa täällä. Kuten teen tosielämässäkin. Lätisen turhasta turhaan.

Tuo minä olen. :)

I'm back, am I?

Kun salama kirkkaalta taivaalta sain vahvistuksen ajatuksiini. Cultural Caren sähköpostiviesti "Missing the life in the USA? Travel again for half the cost".

Aiemmin olin monesti pohtinut, kuinka kaipaan elämää USA:ssa ja että olisiko minusta siihen taas niin tuo sähköposti vahvisti ajatuksen. Kyllä minusta olisi. Klikkasin reippaana tyttönä "sign up now!" ja kaikesta tuli taas astetta realistisempaa.

Tänään sitten laitoin vanhalle LCC:lle viestiä ja pyysin apuja perheen etsintään. Lupasi tottakai ilomielin auttaa ja kertoi hauskan sattumuksen. Hän on juuri tänään menossa vanhaan hostperheeseeni uusinta haastattelua varten. Lupasi kertoa terveisiä minulta.

Okei, onhan tuo perheen etsintä aikaisessa vaiheessa ajatuksissa, koska tässä on vielä hakemuksen ja videon kokoominen ennen sitä. Vähän elättelen toiveita, että toiskertalaisen hakemuksen täyttäminen olisi huomattavasti helpompaa kuin ensimmäistä kertaa lähtevän. Esimerkiksi, miksi pitäisi haalia kasaan taas 250 lastenhoitotuntia, kun CV:ssä on vuoden mittainen au pair-pesti, joka kattaa tuon 250 h yli, ali ja vielä kierteellä kiertäen? Noh mutta mene ja tiedä. Tulevalla viikolla toivon asioiden selkiytyvän jälleen hieman lisää.

Hauska yhteensattuma on myös se, että edellisen au pair-vuoden blogin aloitin samoihin aikoihin ja ilmottauduin ohjelmaan mukaan. Tässä keväässä on taikaa ja selvästi saa minut tekemään suuria päätöksiä! Lähdettävä on, kun ikä vielä antaa periksi ja elämässä on mahdollisuus.

Mahdollisuus lähteä löytämään uusi paikkani Amerikasta.