Tässä on käynyt täysin samalla tavalla kuin viimeksi. Päätöksen tekemisen jälkeen pää posahtaa ajatuksista. Eikä vain mistään parista ajatuksesta ja punaisesta langasta vaan kaikki asiat on käsiteltävä nyt ja heti. Kuten kaikki muukin elämässä.
Näissä postauksissa ei ole päätä eikä häntää, eikä täällä mene mitään punaista lankaa ja tarinaa. Nää tekstit ja ajatukset on raakana suoraan mun päästä. Ja näitä ajatuksia riittää. On käsiteltävänä viime kerran tunteet ja siihen lisänä, mitä se nyt tulee olemaan? Ollenkaan samanlaista? Täysin erilaista?
Viimeksi kuin lähti niin oli vaan niin intoa täynnä ja sydämiä silmissä. Jotenkaan mitään ei osannut ajatella. Mitään pahaahan ei tapahdu, koska kaikissa esitteiden kuvissa au pairit on niin onnellisia ja hyvinvoivia, että miks mä en olisi? Lapset rakastaisi mua heti ja perhe olisi lämpimän vastaanottavainen. Naiivi? Hell yeah.
Nyt päässä pyörii vain ajatukset, että selvisin jo yhdestä vuodesta niin miksi en selviäisi toisesta kun lähtökohtana on paaaaljon enemmän tietoa, taitoa ja kieltä matkassa. Ensimmäisen vuoden alkukuukausien paistinpannun isku vasten kasvoja oli shokeeraava. Olen yksin. Kieli on outo. Aivot käyvät ylikierroksilla ja kaiken lisäksi nuo kolme apinaa on päivisin täysin mun vastuulla. Kuka idiootti tekee tälläistä? Tätä en kirjoittanut kertaakaan viime päikkyyn, päässä sen sijaan kävi miljoona kertaa; kuka idiootti lähtee au pairiksi? Täähän on hullujen hommaa.
No minä lähdin ja minähän lähden uudestaan! En osaa oikein ajatella nyt tulevien alkukuukausien ajatuksia. Voiko se olla samanlaista shokkia kun tiedän jo mitä odottaa? Kieli on tuttu eikä sen puhuminen vaadi alkuun niin suuria ponnisteluita, että kahden lauseen jälkeen ilmottaudun päiväunille. Tiedän mitä au pairius on ja toivottavasti osaan valita perheen, joka minulle parhaiten sopii. Tai miksi en osaisi?
Tiedän nyt mitä haluan perheeltä, mitä haluan perheeltä kysyä. Tuleva puhelu ei tunnu samalta kuin menisi mestattavaksi. Onhan siinä tilanteessa kyse sinun vuoden kodistasi, työpaikastasi ja elämästäsi. Kaiken lisäksi tod näk vieraalla kielellä. Se on kuulkaas pelottava paikka. En tiedä mistä viime kerralla sen rohkeuden keräsin ja suoriuduin puhelusta hyvin. Ehkä asenne oli se tulta päin ja sitä rataa. Nyt on olo kuin kokeneella kokilla. Tiedän mihin sotaan lähden ja lähden siihen ehkä vähän vähemmän soitellen kuin viimeksi.
Mutta ei tuo tarkoita, että lähtisin tätä projektia kohti pelokkaana. Ei, ei todellakaan. Lähden vain vuoden kokemus takataskussa ja se vuosi opetti paljon. Se opetti niin paljon etten sanoin osaa kuvailla. Niiden oppien kanssa tää kaikki tuntuu luontevammalta. Ikään kuin siltä kuin olisin kotiin menossa ja liianmonenvuoden komennus ulkomailla olisi päättymässä. Olen häikäilemättömän innostunut tulevasta. Kuin lapsi karkkikaupassa. Olen jälleen toteuttamassa unelmaani ja pääsemässä elämään jotain sellaista, mitä monikaan suomalainen ei saa kokea.
Vaikka au pairius on täysin päätöntä touhua ja täysin kahjot tämän haaveen haluaa toteuttaa niin silti sitä on rakastettava. Jokaista kokemusta on muisteltava lämmöllä. Ilman niitä mutkia ja kuoppia matkassa ei se vuosi olisi niin opettavainen ja samalla merkityksellinen. Once (or twice) in a lifetime. Nyt en aio ajatella, että tässä on vielä koko vuosi aikaa. Se vuosi on ohi minuutissa. Tässä on enää vuosi aikaa.
Näiden hymyilyttävien ajatusten myötä voisin painua nukkumaan ja herätä huomenna uuteen aamuun. Aamuun, jolloin taas yhden portaan verran kipuan lähemmäksi lähtöä. Voi perhoset vatsanpohjalla, teitä mä olen kaivannut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti