The seventh!

Erään kauniina aamuna saapui perhe nro 7 tilille. Ei se kyllä itseasiassa tällee tarkemmin ajateltuna ollut edes aamu. Eikä kauhean kaunis päiväkään. Sateisena iltapäivänä. Ajelin töihin käväsemään ja viettämään kevätjuhlaa (I know, todella väärä aika juhlia kevätjuhlaa. Sen kuuluu olla vasta lauantaina!) ja tarkistin ruuhkassa sattumalta tilini. Ja siellähän iloisena pomppi uusi match.

Äkkiä tarkistus sähköpostista, mistä päin perhe on kotoisin. Cleveland, Ohio. Tai itseasiassa ei tarkalleen ottaen Cleveland vaan pikkuinen paikka sen vieressä. Mutta huijataan teitä nyt vähän.

Ei nyt paikkana ehkä juuri se minne ensimmäisenä innosta hihkuen juoksisin kun Amerikan mantreelle pääsisin, mutta katsellaan nyt tämäkin kortti.
Ensiksi ajattelin vähän että plää tuskin for me noin kuitenkaan, mutta nyt illalla hakemusta ennemmän päntänneenä niin juu, perhe vaikuttaa ihan mukavalta!
Äiti on kotoisin Euroopasta, itseasiassa ei kovin kaukaa Suomesta. Haluisivat kyseisen maan au pairin, mutta koska markkinat sillä saralla rajoittuvat yhteen tai kahteen niin muutkin eurooppalaiset käy. Isä on ihan puhdas jenkki.
Lapsia on 3, kuten tuntuu että jokaisella perheellä. 2v kaksostytöt ja 7v poika. Vanhemmat vaikuttavat ihan ammatikseen eräässä orkesterissa, joten aikataulu on varsin... Mielenkiintoinen?

Tokikin laittelin perheelle jo viestiä, että olisi kiva jutella ja katsoa josko oltaisiin Ne Oikeat toisillemme. Viimeisistä viikoista viisastuneena, enpä kauheesti liputtaisi sen puolesta, että yhteyttä ottavat. Jotenkaan ei oo muodissa tuolla hostperheiden suunnalla tällä hetkellä...

What a feeling!

Voi pieru kun oon päässyt viime kerralla helpolla. Eka match ja se oli siinä. Okei, ei sekään mennyt ihan kaikkien oppikirjojen mukaan mutta olipa se silti mun eka ja ainut match!

Nyt taas kerran katosi match edes yhteyttä ottamatta. Eniten ehkä ottaa päähän se, kun seisot viikon sen perheen varauksessa ja sitten yhteyttä ottamatta ne vain katoaa. Kiva, kiitos siinä meni viikko turhaan. Seuraavaan viestiin tekisi mieli kirjoittaa, että please päätä nopeasti otatko yhteyttä vaiko et.

Jokatoinen kerta kun perhe tililtä katoaa niin olo on seesteisen rauhallinen ja "kaikella on tarkoituksensa"-mantra soi päässäni hymyillen. Sitten se jokatoinen kerta se mantra on jotain aivan muuta ja päässäni kiljuu kauhuelokuvien musiikit. Hiuksia repien kierin lattialla ja vaikeroin ettei tästä mitään tule. Nyt juuri on tuo jälkimmäinen kerta menossa ja olotila on etten ikinä saa perhettä. Kiva, kiitti, moi!

Ehkä tää tästä suttaantuu enkä joudu uutta matchia odottamaan päivä, viikko tai kuukausi tolkulla. Pääsenpä taas hakkaamaan login, logout, login, logout nappeja rystyset valkoisina!

JUMP IN!

Hyppää mukaan matkalle myös täällä! Luvassa kuvasatoa valmistautumisesta ja etenkin vuoden ajalta. So jum in and explore the year with me!

Niin ja edittinä vaan se, että au pair-jumalat vois taas tehä sadetanssinsa ja match nro 6 ottaa yhteyttä! Stalkkerina löysin perheen kodin google mapsista ja muistan heidän talon kun siitä olen ohi pyyhältänyt monet monet kerrat! :)

The sixth one!

Minä taas täällä hei! Tuntuu, että kirjotan koko ajan, mutta kun taas ilmestyi match tilille! Ehdin olla rehellisesti vapailla markkinoilla max. 5 minuuttia. Päivitin sivun, vanha perhe katosi, kävin lukemassa yhden uutisen, päivitin sivun ja uusi perhe oli pamahtanut sinne.

En nyt hirveesti vielä innostu tästä, koska se perhe näkyy todella oudosti tililläni. En tiedä onko kyse siitä kun perhe saa yhden päämatchin ja sen lisäksi niin 2 vertailukohtaa. Josko oisin vertailukohta ja siksi koko juttu näyttää oudolta?

Noh niin tai näin vuosisadan stalkkauksen kautta sain selville, että perhe asuu 100 metrin päässä kaverini kotoota, joka oli siellä kuin itsekin olin viimeksi. Voiko vähän vaikeammin vielä selittää? No niin tai näin, asuvat kuitenkin New Yorkin osavaltiossa, 2 lasta ja vanhemmat.

Laskin tässä, että olen 12 päivää ollu matchauksessa ja tilillä on tuo 6 matchia. Tarkoittaien siis, että jokatoinen päivä on uusi match ilmestynyt. Ihan kiva, niin ei ole tarvinnut päiväkausia odotella uusia perheitä ja koko ajan tapahtuu jotain. Mutta nyt kun näin sanon niin kohta istun kuukauden ilman perhettä!

Intoillaan sitten lisää jos perhe yhteyttä ottaa eikä kotoota löydy FBI:n salaisia kameroita tarkkailemassa au pairin toimintaa!

well well well...

Tuota tuota... Puhuinpa sitten tuon match nro 5 kanssa puhelimessa äsken miltein 45 minuuttia. Kemiat kohtasi ihan kivasti ja oli mukavan kuuloinen hostäiti puhelimen toisessa päässä, mutta tuota noin. Perhe, jossa on kamerat joka huoneessa varmistamassa, että toimin oikein, ei pakosti ole se mun juttu sitten noin niin kuin kuiteskaan.

Soitin CCllekkin jo ja siellä vastas uus tyyppi. Suhtautu ihan hyvin mun ajatuksiin ja toivotti vaan iloisesti tsemppiä matchingiin. Kyllä se oikea perhe sieltä vielä tulee. Au pari-jumalilta avun pyytäminen toimi viimeksikin niin ehkäpä nytkin? :)

The walking disaster!

Mä oon ihan superahkera bloggaaja, mutta jollain tapaa oli tätä ikävä tämän monenmonta vuotta, mitä Suomessa oleskelin. Ei kuitenkaan Suomielämässä tapahdu mitään niin jännään ikinä, että siitä blogia saisi plus työjutut on luottamuksellisia niin eipä niistäkään paljoa lätistä.

Nyt sitten lätisen kun aihetta on!
Oon ollu ihan hervottomalla tuulella tänään ja räkättäny kaikesta. En tiedä johtuuko se siitä, että kolautin nuppini salaportaisiin töissä ja sen kumauksen kuuli pomo varmaan kolmen kerroksen päähän. Sattu muuten pirusti, mutta sitä piruakin hienompi on kuhmu tossa otsassa! Millä logiikalla pimeään tilaan laitetaan mustat huomaamattomat portaat heti verhojen taakse?!

Jotta päivä ei siihen olisi jäänyt niin kivojen uintihetkien jälkeen olin kummityttöni luona häntä ja hänen veljeään leikittämässä niin potkasin sohvaa ja tuloksena murtunut varvas. Että tota noin ja silleesti. Nauran jokaikinen kerta räkäsesti kun kirjotan tai sanon tuon murtuneen varpaan ääneen. Se on jo niin koomista, että samana päivänä saan pääni melkeen halki ja varpaan kirjaimellisesti halki!

Mutta sorry Miina, soitin CClle ja sanoin etten vaan koe oloani mukavaksi tuon perheen kanssa. En kestä ajatusta asua omassa asunnossa perheestä erillään ja edelleen yrittää olla oikeasti osa perhettä. Plus kun se erityislapsi oli niin "pahasti erityinen" ihan fyysisellä tasolla enkä vain yksinkertaisesti osaa olla semmoisten lasten kanssa.

Nyt mää oon taas vapaa ja rukoilen sitä supertäydellistä matchia!

edit// Jaaa se vapaus kesti sen tunnin. Nyt on perhe, jolta kyllä taasen rukoilisin yhteydenottoa! Kaksi pientä prinsessaa ja vanhempien toiveet au pair-vuoden suhteen kuulostavat just eikä melkein mun toiveilta. Pliis pliis pliis au pair-jumala!

edit2// au pair-jumala teki sadetanssinsa ja mulla on puhelintreffit huomenna! Wuhuu! Luin sängyssä puhelimesta tuon hostäidin laittaman sähköpostin ja sieltä yhdellä jalalla syöksyin linkaten alas vastaamaan tietokoneella nopeasti tuohon viestiin, kun puhelimesta se ei onnistu. Mutta nyt, me is so very jättehappy!

The third and the fourth ones!

Niinhän siinä kävi, että kun innostuu niin taatusti mitään ei tapahdu. Match nro 2 katosi tililtä jälkiä jättämättä ja tän au pairin pää painui syvälle alas. Ja joo, toinen match ja eka, joka minut hylkäs, mutta ei se siltikään kivalta tuntunut. Eikä tunnu vieläkään.

Tänään osallistuin CCn workshoppiin, jota mainostettiin tuntina, jossa perehdytään kuin matching tapahtuu ja valotetaan Bostonin työntekjöiden töitä. Jepjep. Tai sitten ei. Tälläiselle toiskertalaiselle tunti ei sisältänyt mitään uutta ja noh... Oisin senkin tunnin voinut käyttää johonkin muuhun, mutta tulipahan nyt osallistuttua!

Sen tunnin jälkeen masistelin vähän lisää ja juttelin edellisen LCCni kanssa. Ahh se on ihana tyyppi. Sitten taas vähän masistelin ja sain matchin nro 3. Se tosin ehti kadota tililtäni jo ennen kuin sinne ehdin edes kirjautua. Jaa, niin kiva tyyppi oon mä.
No heti perään kilahti match nro 4 tilille ja noh... Sähköpostissa mainitaan se Massachtuesstessettehsa (en osaa kirjottaa sitä osavaltiota, äss juu kän sii!), mutta hakemuksessa Florida (Miina, tee voltti!) ja New Hampshire. Eli summa summarum en tiiä missä ne asuu. Hakemuksessa on vaan äiti, mutta lukee married. Eli en tiedä ketä siihen perheeseen kuuluu. Eli tiedänkö yhtään mitään!

No 3 lasta, yksi erityislapsi, jolla oma sairaanhoitaja. Vähän jäi hakemuksesta kylmä fiilis ja perstuntuma on, että yksi työntekijä muiden joukossa, mutta koska CC painottaa että anna mahdollisuus kaikille niin mähän sitten annan. Katsotaan ottavatko yhteyttä ja mitä sen jälkeen tapahtuu.

Ainakin voin mennä nukkumaan nyt vähän vähemmän masistellen ja riemulla kohdata huomisen! Jippii! :)

Couldn't resist

Tähän asti mun kärsivällisyys jaksoi pitää päätä pinnalla, mutta tänään sitten revin harmaat hiukseni irti ja sorruin soittamaan CC-tyypille Ruotsin maalle. Onneksi soitin!
Myöskin vähän ihmetteli, että keskiviikosta asti on perhe ollut tilillä yhtä soittoa eikä mitään oo tapahtunut. Oli siinäkin samaa mieltä, että luultavasti jos olisi yhteyttä ottanut niin viikonlopun aikana se olisi tapahtunut. Nyt sitten lähti Ruotsista Bostoniin vähän viestiä josko voisivat siellä olla perheeseen yhteydessä ja kysellä että meinaako perhe ottaa minuun yhteyttä vai voiko minut vapauttaa markkinoille.

Nyt sitten on keskiviikkoon asti aikaa jotain tapahtua ja sitten uusi soitto CClle josko edelleen hakkaan päätä seinään ihan samassa kohtaa. Vähän surettaa, että perhe vaan katoaa eikä halua edes ottaa yhteyttä vaikkakin sen toivon olen sen yhteydenoton suhteen jo menettänyt. Ähh ähh ähh. Tämän siitä saa kun ehtii jo perheestä innostua...

Wait for it...

Hehee! En käynytkään täällä löpisemässä viikonlopun aikana. Ehkä sen takia, että sen uskon, toivon ja rakkauden seuraks sinne kaivoon pääsi myös kirves. Voitte siis arvata, että viikonlopun aikana tapahtui niinkin paljon kuin not a thing?

Mutta huomenna kun herään niin voin vain ilokseni todeta, että ensi viikolla makaan Losin auringon alla. Autuus ja onni. Ihana hotellihuone, merinäköalalla, Santa Monican laituri vieressä, uima-allas, meri... Voitte ehkä uskoa, että tätä matkaa on odotettu piiitkät 89 päivää!

Unohtamatta sitten seuraavaa pysäkkiä New Yorkia ja Connecticutia, kun käydään mun vanhaa hostperhettä moikkaamassa. Hurjaa nähdä nekin lapset monen vuoden tauon jälkeen. Tyttö oli viimeksi 5-vuotias ja nyt se neiti on mukamas jo 8. Huisia!

Iih! Usomatonta.

World war part 5.

Koska olen aina ja ikuisesti kauhean positiivinen ja hyvään uskova ihminen niin voinko paljastaa, että usko, toivo ja rakkaus on heitettynä kaivoon eikä niitä näy vaikka kurkkaisi sinne?

Siis sen matchin suhteen, että ottaisivat yhteyttä. Ja ei, mitään erikoista ei ole tapahtunu pääni ulkopuolella, joka kertoisi siitä ettei perhe ottaisi yhteyttä. Voi pojat sitten taas kuinka paljon pääni sisällä on tapahtunut asioita, jotka puoltavat sitä ettei perhe ottaisi yhteyttä! Kauhea helppo tää eläminen yhden ja saman päänupin kanssa.

Perhe siis ilmestyi keskiviikkona(ko?) mun tilille ja heti pikinmiten laitoin joojee puhutaan viestiä. Ja sen jälkeen radiohiljaisuus on vallannut maapalloni. Okei, eilen lupailin että jaksan rauhassa odottaa eikä tee tiukkaakaan odottaa viikonloppuun, mutta voi kuulkaas kun nyt tekee tiukkaa! Ja vaihtoehdothan on a) odottaa, b) odottaa ja c) odottaa. Etenkin kun se maailman kuulu viikonloppu on niin kovin kovin kaukana.

Eli summasummarun kuhan päätäni tässä auon lämpimikseni ja aikani kuluksi. Perhe on tilillä edelleen enkä ole saanut sähköpostia kiitos, mutta ei kiitos. Eli mahdollisuudet ovat vaikka ja mihin. Mutta kun se ei tapahdu nyt ihan heti tällä sekunnilla niin mun maailma on jo romahtanut viidesti ja ydinsota alkanut kuudesti.

Oh joy ja sitä rataa! Turhaa mää kai toivottelen kivoja viikonloppuja, kun kuitenkin lätisen täällä tänään, huomenna ja ylihuomenna kaikkien iloksi!

Anyways kivvaa viikonloppua! :)

Old ways won't open new doors.

Mua vähän inhottaa kirjoittaa tää ääneen, mutta oon aika innoissani tuosta Coloradon perheestä. Ja siksi näin ei saisi sanoa, koska sitten maailmankaikkeus *släps* päin näköä ja perhe katoaa tililtä vailla yhteydenottoa. Uhmaan kuitenkin nyt kohtaloa (ja maailmankaikkeus, tämä EI ole haaste) ja kirjoitan virallisesti, että olen innoissani siitä perheestä!

En edelleenkään tajua, miten olen ikimaailmassa selvinnyt viime kerralla puhelimessa puhumisesta englanniksi?! Yritin vakoilla edellisestä blogistani mitä ihmettä olen puhelimessa edes yrittäny sanoa ja mitähän olisin suunnitellut sanovani, mutta olenpa ollut tylsä bloggari ja tietoa ei löydy yhtään. Että kiva kiitos Janiika vaan.

Nyt kun tiedän minkälaisia kohtaloita au paireilla ja kuinka yleistä rematching on niin oma kysymyslistani tulevaa puhelua varten on pitkähkö. Kokonainen A4 on kirjoitettu täyteen asioita, joita haluaisin saada tietää. Vähän jopa mietin, että kehtaanko näin monia kysymyksiä esittää, mutta toisaalta taas kyse on vuodesta ja saman katon alla asumisesta niin haluan kyllä mahdollisimman monia asioita tietää.

Olen vähän googlaillut Denveriäkin kaupunkin ja hyvältä vaikuttaa. On mm. yksi Yhdysvaltojen aurinkoisimmista kaupungeista. Pärjää vertailussa jopa Kalifornialle ja Floridalle! Turvallinen, mutta autoilu on kuulma sekopäiden hommaa ja ruuhkat on tajuttomia. Noista ruuhkista olen sitä ihmetellyt, että kun niitä niin kauhistellaan niin olenko vain sattunut viimeksi kolkkaan, jossa niitä ei niin kauheasti ollut? Edes ruuhka-aikoina?

En taas ole suinkaan asioiden edellä ja googlannut kaupunkia ja laatinut kysymyslistaa. Edelleenkään äiti ei ole kuitenkaan yhteyttä edes ottanut. Josko viikonloppuna? :)

The second one!

Se siitä mustasta listasta sun muista johtopäätöksista. Nimittäin match nro 2 paukahti tilille! Peukkua näytin ja laitoin viestiä, että olisin enemmän kuin valmis puhumaan puhelimessa. Minkäkölaiselle perheelle näytin peukkua?

Asustelevat Denverissa, Coloradossa. Osavaltiona mielenkiintoinen ja vaikka paikka ei saa vaikuttaa niin tää sijainti on plussaa! Yksinhuoltajaäiti kolmen lapsen kanssa, yksi tyttö ja kaksi pientä poikaa. Syy varmaankin meidän matchille on se, että perheessä on erityislapsi ja itsellä töitten puolesta on ihan kiitettävä määrä kokemusta semmoisista tapauksista.

Nyt täytyy toivoa, että äiti vastaisi viestiin ja saataisiin sovittua puhelusta! :)

Hih!

My treasure

Hyvää iltaa!
Eka match oli ja meni. Meni ihan omasta toimesta ja katsotaan pääsinkö samasta toimesta CCn mustalle listalle. (Tsiisus mä kaipaan tänne yhen foorumin hymiöitä!) No ehkä en ihan mustalle listalle, mutta en mä nyt uutta matchia ihan heti oota. Parempi niin päin.

 Googlasin tän.

Eilen innoistuin kuitenkin vähän liimaa-leikkaa-askartelemaan ja tein aarrekartan tulevasta vuodesta. Vähän aikaa olin sitä jo päässäni pyöritellyt noin ajatuksen tasolla ja nyt päätin sen toteuttaa. Olen enemmän kuin innoissani lopputuloksesta, että en osaa päättää mihin seinään sen teippaisin tuijoteltavaksi. Haluan tuijottaa sitä koko ajan!

Osa kuvista on omista arkistoista ja osa internetin ihmeellisestä maailmasta!

Siinä on lopputulos. Vähän tekstiä blurrasin piiloon! Nyt on muuten pakko löytyä ihan supermahtava perhe, koska ihan vaan siks että oon tälläsen tehny! NIH! :) 

Do you believe in magic?

Google.

Se on juurikin näin. Onhan se pelottavaa pakata tavarat ja lähteä jälleen kohti tuntematonta. Mutta pelottavampaa on katua vuosien päästä sitä etten tehnyt niin vaikka halusin. Se hetki kun tavoittelet tuntematonta etkä täysin tiedä mitä tapahtuu niin se on se hetki kuin unelmat käyvät toteen ja ihmeitä tapahtuu. Se on se paikka, kun olet mukavuusalueen ulkopuolella and there, there is the magic. 

The first one!

Ja niin on peli avattu taas tältäkin osin. Enkä tarkoita nyt Suomen Leijonien mm-kisaurakkaa tai edes mm-kisaurakan tappiotiliä vaan eka match pamahti tilille alle tunti Bostonista tulleen "we are starting to find a family for you"-meilin.

... Concrete jungle where dreams are made, oh ja sitä rataa. Ja kyllä! Eka match asuu New Yorkissa, ihan siellä tapahtumien keskipisteessä, Manhattanilla. Jos olisi vuosi 2010 ja Janiika ensimmäistä kertaa lähdössä au pairiksi niin olisin haljennut jo riemusta ja kiljuisin niin että naapuritkin kuulee. Mutta en enää...

Hienoa, että tuli eka match ja jos perhe haluaa jutella niin varmasti annan heille mahdollisuuden. This is the one-fiilistä ei vaan ole. Ehkä suurimpana se, että perheessä työskentelisi nanny mun kanssa samaan aikaan.
Lapsia olisi 3 ja kaikki alle 7-vuotiaita. Todella suloisia kuvissa. Niin väärältä kuin se kuulostaakin niin en halua New Yorkiin. Asuin viimeksi ihan vieressä ja kaupungissa olen vuoteni ulkopuolella vieraillut varmaan lähemmäs 10 kertaa. Jotain muuta haluaisin nähdä.

Mutta katsotaan, mitä tuleman pitää :) Nyt on peli avattu!

Can you see the rainbow?

Oon toipunut jo eilisestä ketutuksesta eikä enää ota päähän. Tietokone on ihan ehjä edelleen enkä hiuksianikaan ole repinyt tuon missatun puhelun takia. Odottelen nyt vaan maltillisesti maanantaita. Se on jännä juttu tässä au pair-prosessissa, kun molemmilla kerroilla on viikonlopuista tullut pitkiä ja turhia ja maanataita odottaa aina enemmän kuin innoissaan!

Stalkkasin vähän tuota vanhaa blogiani niin viimeksi on mennyt reilu 2 viikkoa ennen kuin on ensimmäinen match ilmestynyt tilille. Mutta okei, silloin asiat oli vähän eri tavalla. Mm. hakemuksen saapuminen Bostoniin ja heidän hyväksyminen kesti useamman päivän, nyt CC-tyyppi sanoi että 24 tunnin sisällä ne sen katsoo ja tarkistaa.

Viimeksi tuli ensimmäinen (ja viimeinen) match tilille 13.5 eli sen kanssa ollaan aikataulussa samoissa kohti. Lähtö oli silloin 9.8 ja nytkin tuohon elokuun alkuun olisi tarkoitus tähdätä. Tokikin vaatii siis sen, että perhe ensiksi löytyy!
Tiistaina olisi workshoppi klo 18 koneella. Tunteroinen pitänee vissiin kuunnella ruottalaisten esitelmöintiä matching-vaiheesta. Vissiin aika uusi juttu ja pakollinen? Muita uusia juttuja on tuo, että perheet näkevät koska au pair on viimeksi tilillään käynyt ja sitä kautta tietää kuinka aktiivisesti au pair on mukana.

Mulla oli suuret suunnitelmat valvoa ja katsoa Euroviisut, mutta tuota jos on valmis päiväunille jo klo 15 niin kuinkakohan hyvin käy sitten viisujen! Penkkiurheilua on luvassa formulan ja lätkän osalta. Vähän oon ollut olympiaähkyssä enkä oikeen fiilistellyt tulevia lätkän mm-kisoja, mutta tänään on kisakuume noussut kohinalla. Sopivasti jännittää jo kun kiekko putoaa jäähän ja pääsee Suomen urhoolliset Leijonat vauhtiin!

Haaaukotus! Kohta mamman lahja pakettiin ja sohvalle koivet suoriks!

ARGH.

Olin jo iltapäivällä ajatellut, että tuunpas kirjoittamaan vielä pidemmän iih hehkutus postauksen tänään illemmalla. Mutta se tais jäädä koska... ketutuskäyrä huitelee tällä hetkellä niin korkeella, että oksat pois.

Eka tuskien kanssa saan yhden videonpätkän itelleni. Sen jälkeen sönkötän videolle pätkiä au pair-videota varten. Kokoan videota tunti tolkulla ja kiroilen. Sitten jes se on valmis ja alan ladata sitä. Ja mitä vielä!

Oon nyt 4 eri versiota tehny siitä ja "too big, too big, too big, too big!" ARGH. Antaa kohta hitto olla.  En edes halua alottaa listaa kaikesta mitä oon yrittäny tehä. Kaiken! Kohta paiskaan koneen nurkkaan ja mökötän peiton alla. Jo ekasta vuodesta asti oon vihannut, vihannut au pair-videota ja tämä kokemus vaan saa mun vihan ekspotentiaaliseen kasvuun. Huonoin. Idea. Ikinä!

No tän kaiken lisäksi puhelin oli äänettömällä, koska kuvasin mun hiton videota. No toki sitten 18.53 oli tullu puhelu Ruotsista CCltä ja huomasin puhelun 19.04 ja toimisto oli mennyt kiinni seiskalta. Nyt sitten saan odottaa koko viikonlopun, että mitähän asiaa niillä oli. Ärsyttävä perjantai.

edit// Noh nyt se video latautu sinne, mutta ei todellakaan sellaisessa muodossa kuin itse olisin halunnut kun jouduin pätkimään kohtia pois. Argh. Argh. Argh. Videot pitäs kieltää lailla.

I got it!

Hiphei ja sitä rataa! Tää mun suuresti odottama puhelu saapui ja CC-tyyppi sanoi, että hakemus on laitettu nyt Bostoniin eteenpäin. Extranetin tunnusten pitäisi tulla just nyt kohta heti sähköpostiin ja tadaa, matching voi alkaa! Eli mut on jälleen kerran hyväksytty au pair-ohjelmaan!

Nyt pikapika suihkuun ja hiusten kuivaus ja sitten videon tekoon.

Kuinka tää toka kerta voikaan aiheuttaa näin suurta riemua!

Maybe tomorrow!

Voi jösses, mikä päivä töissä! Sekopää meininki ja sateessa seisomista. Oh joy! Thank god it's Friday huomenna ja sitten onkin jo viikonloppu! Vähiin käy muuten työviikot ennen ku loppuu. 2,5 jäljellä ennen lomaa. Hurjaa!

Ajattelin olla aluksi tänään kirjoittamatta, mutta sorruin. Hyi mua. Noei asia minkä takia piti päästä päätä purkamaan niin on huominen. Okei nyt kun intoilen ja "olen niin varma, että näin käy" niin huominen on yksi maailman tylsimmistä perjantaista. No syteen tai saveen auompa silti päätäni!

Koska tänään ei CCltä soittoa kuulunut niin nyt olen naiivin varma siitä että huomenna alkaa perheen metsästys ja minut hyväksytään ohjelmaan. Jos vaan tänään on kaikki suosittelijat saatu kiinni ja huomenna todistus saapuu Tukholmaan niin esteitä ei pitäisi olla!

Miksi tätä nyt pitää hehkuttaa? No siksi, että perhosia on mahanpohjassa ihan hurrrjasti! Ootan hyväksymistä ja perheen etsimistä ihan kauheasti. Sitä fiilistä kun uusi match tulee tilille ja se kutkutus, että voisiko tämä olla The Perhe? Sitä en vain malta odottaa.

Tänään tässä illalla iski ajatus siitä, että todella olen lähdössä. Todella olen pakannut jälleen laukkuni ja ahh niin ihanan training schoolin kautta matkaan uuteen perheeseen kohti uutta arkea ja elämää. Olen pienessä au pair hattarassa enkä voi lakata fiilistelemästä tätä fiilistä. Jopa odotan jo, että saan videon ohjeet ja pääsen kokoamaan kuvaamiani pätkiä! Olen niiiiiin sekaisin, että suunnittelin meneväni jo kasilta nukkumaan, jotta huominen tulisi nopeammin! Ehkä kuitenkin yritän malttaa vähän myöhempään! :)

Pitäkääs peukut pystyssä ja sormet ristissä, että tää toteutuu huomenna ja taas harpon eteenpäin mun unelmaa!

My last year

Ihh ihana synttäripäivällinen takana iiihanien ihmisten kanssa! :)

Pitkään on pitänyt jo kirjoittaa tai siis vain sanoa, että täältä löytyy mun edellisen vuoden blogi kannesta kanteen jos haluaa tulevat sitä selailla ja lukea! Mutta totta kai vastailen mielelläni täälläkin kysymyksiin ja pohdintoihin jos on!

Itse aikoinani ensimmäistä kertaa lähtiessäni huomasin kuinka mahtavaa on kuulla juttuja jo niitä kokeneilta ja sitä kautta osasi valmistautua moneen juttuun!

Nyt jos vähän telkkaria katselis ja painuis nukkumaan. Voisi sen herätyskellon laittaa aamulla soimaan niin aamupalan syöminen ois mukavampaa kuin autossa hotkiminen kiireessä...

Because I'm happy!

Se innostus minkä väsymys korjasi mukaan on rantautunut tänään taas tänne! Tai oikeastaa sähköposti toi sen takaisin! En meinaa pysyä nahoissani, koska projekti on taas ottamassa harppauksen eteenpäin!

CC-tyyppi laittoi tänään viestiä vielä muutamasta korjauksesta hakemukseen ja kirjeeseen. Nyt ne on tehty ja hakemus on virallisesti valmis! Uu mama! Lisäksi tää tyyppi kertoi heidän alkavan soitella nyt suosittelijoita läpi. Oman haasteen siihen tuo toki, että yksi haastattelija asuu USA:ssa, mutta eikähn sekin onnistu. Entinen hostisä on niin mukava heppu, että ongelmia sen suhteen ei pitäisi tulla sitten minkäänlaisia!

Tyyppi, jopa väläytteli mahdollisuutta että perhettä alettaisiin jo loppuviikosta etsiä. Hihii! Jos vain tarvittava todistus saadaan paikalle ajoissa niin sittenhän se olisi siinä. En voi käsittää tätät. Perhoset taas lepattavat masunpohjassa ja mieli on malttamaton. Jotenkin luulisi, että toisella kerralla oisin cool ja "peace and love" meiningillä, mutta ei ei ei ei ei. Ihan yhtä kahjopäisesti innostun ja riemastun kun ensimmäisellä kerralla. Ihan yhtä mahtavan jännittävää tää on silti! Iik!

Muutenkin tänään illalla on luvassa perhepäivällinen ja ihanien ihmisten kanssa yhdessä oloa. Sitäkin olen odottanut jo kuin kuuta nousevaa! Voinkaan olla onnekas kun ympärillä on vain näin mahtavia ihmisiä, jotka mahdollistaa mulle näin mahtavan elämän!

Nyt suihkun kautta hiukset kikkaralle ja menoks! :)

And that's who I'm...

Annetaan kuvien puhua...

... and that's who I'm :) 

Kuvat googlesta! 

Living with the old ones

Viikon kaksi työpäivää takana ja haaveilen jo viikonlopusta, että saisi nukkua pitkään. Onhan siitä nyt hyvä haaveilla ja sitten lauantaina olla puol kasi tikkana pystyssä, kun koska ei muka vaan nukuta! Urpoa, koska just nyt nukuttais niiiiiiin paljon.

Noh yritetääs nyt kirjoittaa vaikka väsyttäis.
Au pair-rintamalla ei mitään uutta. Nada. Paitsi kyllähän tuo CC:n edustaja eilen soitteli ja sanoi korjauksia hakemukseen. Noh ne sain illalla väsättyä ja toivottavasti nyt se ois final-muodossa ja menisi hyväksytysti läpi! Niin ja sain mä eilen myös tehtyä DISC-persoonallisuustestin CC:lle. Että rakseja ruutuun vaan listassa, mitä pitää tehdä ennen matchingia. Mutta tässä nää maata järisyttävät uutiset. Tylsä vaihe siis menossa kun itse et voi tikkua ristiin laittaa vaan istua ja odotella ja elää.

Sunnuntaina satuin linkkaamaan blogin edellisen blogini ahkerimmalle lukijalle, eli kummitädilleni. Muutenkin kerroin lähtöaikeistani ja hän totesi minun olevan kauhean rohkea. Itse en osaa asiaa niin ajatella. Enhän minä se rohkea ole vaan ne, jotka ensimmäistä kertaa lähtee kohti ääretöntä ja sen yli. Kun sä ensimmäistä kertaa lähdet todellisuudessa tietämättä yhtään minkälaista se elämä tulee olemaan niin se on rohkeaa.

Varmasti uudestaankin lähteminen on rohkeaa ja vaatii hyvän itsetunnon ja pohjan miltä ponnistaa kohti tätäkin unelmaa. Itse vain ajattelen, että noh minähän tiedän jo mihin nokkanu tungen. Mutta taas sitten tiedän tasan yhtä vähän tulevasta kuin ne ensimmäistä kertaa lähtevät sillä perhe tulee olemaan uusi, täysin uudelta paikkakunnalta jiiänee. Eli keltanokkia me kaikki vaikka ei kuitenkaan. Käsi ylös kuka pysy kärryillä?

Eilinen CC:n edustaja kehui hakemustani. Okei, ensiksi se kehui näpytysnopeuttani kun alle viikossa sain sen lähetettyä eteenpäin ja suosituksetkin hommattua. Sitten se kehui kuinka tietynlainen kokemus sieltä vain paistaa läpi. Hyvä. Siihen pyrinkin, joten mission completed.
Kyllä se puhelimessa jo vähän intoili, että piakkoin alkaa perheen metsästys. Hui. Sitten tämä on taas astetta todellisempaa.

Pari viikkoa (what?) päivää siis olen nyt tässä lueskellut entisten au pairien blogeja. Omien tekstien lukeminen on ehdoton no no, koska... Ootteko kuullu myötähäpeästä? Sama fiilis tulee kun luet omia vanhoja tekstareita. Noh mutta oon siis muiden blogeja lukenut. Erityisesti niiden, jotka mun kanssa oli viimeksi samaan aikaan ja sympatiseeras fiiliksien kanssa. Jotenkin ehkä hakeudun sillä siihen fiiliksen, että kohta teen taas tuota työtä ja elän tuossa maassa. Sillä ravistelen itseäni, että jumankekka tämä on totta. Totisinta totta.

Eilisen kunniaksi huomenna suunntaan suvun voimin synttäreitäni juhlimaan. Tai lähinnä perheen. Kaiketi kaikki paikalla olijat voi perheeksi laskea. Siitä on tullut viime vuoden jälkeen traditio, että parkeeraamme peppumme yhteen ravintolaan ja nautimme ruoasta, juomasta ja seurasta. Yksi parhaista päivistä vuodessa.

Joku söi mun happyhapyjoyjoy fiiliksen. Okei se on tää väsymys, joka sen kadotti. Tuun taas takas kun löydän punaisen langan tai huumorintajuni! ;)

Huomenna on tasan 3 viikkoa töitä jäljellä ja sitten tää ja tän kaveri suuntaa kohti Los Angelesin aurinkoa ja New Yorkin kauppoja!

Dream on a star

Tässä kohtaa pitäis kunnon työläisen olla jo sängyssä unten mailla, mutta minkäs teet kun heräsit tänään 10 jälkeen niin eihän se uni nyt vielä tule... Sen sijaan on hyvää aikaa pohtia asioita puhki päänsä sisällä ja sitten availla niitä solmuja blogissa!

Tänään on tullut ekat epävarmuudet au pair-vuotta koskien. Ei sen suhteen, että onko oikea valinta vaan sen että löydänkö perhettä. Kelpaanko kenellekkään enää? Se on mietityttänyt enemmän ja vähemmän koko päivän.

Miksi en kelpaisi? Miksi mua ei hyväksyttäisi uudestaan au pairiksi? Miksi en löytäisi perhettä? Miksi siis en kelpaisi? En tiedä. En tiedä yhteenkään päässä pyörivään kysymykseen vastausta. Ennemmin kuin vastauksia niin pystyn kartoittamaan, että mistä nuo kysymykset tulevat. Miksi kysyn niitä itseltäni? Ennen kaikkea, miksi nyt kyseenalaistan itseni?

Guva googlesta! 

Niin kuin äitilleni sanoin jo puhelimessa, niin hyvin voi olla se, että kun oma tekeminen hakemuksen ja asioiden etenemisen eteen on tehty ja nyt pitää käyttää mun suurinta vahvuutta eli kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys, ainakin omalla kohdallani, on muuten maailman mystisin asia. Ennen ensimmäistä au pair-vuotta (jaaaa hyvin eksyttiin muuten aiheesta!) suurin heikkouteni oli kärsimättömyyteni. Tai näin oletin. Olin silloinkin jo hakuvaiheessa kuin tulisilla hiilillä ja naputin sähköpostiani viiden sekunnin välein.
Mutta sitten vuoteni aikana mun kärsivällisyys lasten kanssa paljastui ihan äärettömän hyväksi. Jaksoin katsoa kun neiti tättärää valitsi 15 minuuttia kenkäparia (4v kyseessä), joka nyt sattuisi sopimaan päivän asuvalintaan. Okei puolet tosta ajasta meni ehkä etsiessä kenkäparia, missä oli molemmat yksilöt tallella. Jaksoin istua toisen pojan vieressä ja odottaa vaikka sen kaksi tuntia, että herra suvaitsee rauhoittua ja lukea sen kaksi sivua kirjaa, mitä läksyissä vaadittiin.

Sama on jatkunut töissä täällä Suomessa. Jaksan toistaa töissä päivittäin sanat "et voi lyödä" noin kolmekymmentä kertaa. Kärsivällisesti jaksan kuunnella niskojen nakkelua ja sitä kuinka uuno oon enkä osaa mitään. Jaksan odottaa sitä hetkeä lapsen vieressä kun sen keinot loppuu ja ottaa sen avun vastaan.
Mutta mihin se kärsivällisyys katoaa kun on kyseessä jokin muu kuin lapset? Esimerkiksi odottaminen ihan vapaa-ajalla? Taivaan tuuliin, sen mää tiedän!

Itse en näe yhtään syytä miksi en perhettä löytäisi. Se on ehkä jollain tapaa normaali pelko tässä kohtaa. En itse muista osanneeni pelätä ensimmäisellä kerralla jääväni ilman perhettä, mutta tieto lisää tuskaa niin se myös pätee tässä. Ensimmäisellä kerralla en tiennyt, että onko perheen löytäminen vaikeaa. Itselleni se ei ollut. Yksi match ja se oli siinä. Jotkut saattavat kahlata läpi 15 matchia ennen kuin löytää sen oikean. Tuota en tiennyt. Tuo ei ollut minun maailmaani viimeksi. Nyt tiedän ja nyt osaan pelätä.

Kaikella on tarkoituksensa, niin myös niillä 15 matchilla, mitä jotkut käyvät läpi. Siellä jossain on se yksi tähti, mikä odottaa tulemista. Ne 14 ei vain ollut tarkoitettu sille au pairille, se viidestoista oli. Se oli se tähti, mistä au pair unelmoi ja haaveili. Se oli se tähti mitä kohti kurotettiin. Jotkut löytävät sen nopeammin, jotkut myöhemmin. Kukaan meistä hakijoista ei ole huono. Meille kaikille on se oma perhe, se oma tähti, jota on vaan joskus osattava odottaa kauemmin kuin oma kärsivällisyys kestää. Se on rajojen rikkomista ja mukavuusalueelta poistumista.

Heaven's here tonight

Magic burning bright

An angel of life

You're never alone

Dream on a star

We're more than we're

Dream on a star- Kadie Hodges

Yhdestä blogista luin ennen ensimmäistä vuottani mietelauseen "Tärkeintä on hypätä, siivet kasvavat matkalla." Se palautui taas muistiini suihkussa ja tämä on se hetki kun minun täytyy hypätä kohti tuntematonta ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja kasvattaa ne siivet, jolla pääsen eteenpäin. 

To do what, what to do?

Uusi päivä ja uudet kujeet. Tänään olisi tarkoitus jaksaa vähän siivoilla ja sitten vain valmistautua edessä olevaan työviikkoon. Toiveissa olisi josko saisin aloitettua kaappien läpikäymisen jo ja karsittua tavaraa rankalla kädellä.

To do:
- hakemus
- suositukset
- uuden passin hakeminen
- kopiot ajokortista ja todistuksista
- lääkärintarkistus
- rikosrekisteriote
- viisumikuvat
- kansainvälinen ajokortti
- viisumi
- kaappien läpikäynti (oh joy!)

Tässä vaiheessa tuo lista näyttää vielä aika hyvältä. Kopiot, rikosrekisteri ja lääkärintarkistus on luultavasti hoidettu ensi viikolla ja loput tehdään vasta perheen löydyttyä. Toki myös siinä vaiheessa tuohon listaan räjähtää kohtia infernaalisesti lisää!

Urheilu ja salilla käyminen on alkanut tuntua ihan kivalta. Mutta se hauskuus loppuu aina tähän seuraavaan päivään kun jotain paikkaa repii sellainen kipu, että oksat pois. Tänään on turha haaveilla hiusten harjaamisesta, kiinni laittamisesta tai mistään muustakaan mikä vaatii käsien nostoa. Auts.

Mä oon oikeasti lähdössä au pairiksi!

My heart is just full of gratitude

Päivän sana on kiitollisuus.

Tunnerikas päivä takana. Oikeastaan niin tunnerikas, että ei tiedä pystyykö pieni pää tälläistä kaikkea sulattamaan yöunien aikana.
Aamupäivä oli silkkaa tuskailua ja pähkäilyä kun tuntui etten mitään voi tehdä enää au pair-homman etenemisen suhteen. Sitten keksinkin to do-listaan 100 kohtaa lisää ja olo helpottui. En vain kykene istumaan ja odottamaan huomista. Silkka mahdottomuus.

Sen tuskailun jälkeen oli vuorossa raivo, väsymys ja kipu salilla. Oksennus suussa ensiksi juoksin matolla mielikuvitus rosvoja karkuun. Sen jälkeen nostin rautaa niin, että kädet tärisivät tunteja salireissun jälkeen.
Onneksi sen jälkeen oli pelkkää kivaa luvassa ja ystäväni kanssa päästiin suunnittelemaan toukokuun lopussa siintävää Losin ja Nycin matkaa. Oikeastaan tuli suunniteltua vain Losin osuutta kun se kaupunki on kummallekkin tuntematon. New York on sitten taas suhteellisen tuttua puuroa minulle, joten siellä voidaan haahuilla ilman sen suurempaa suunnitelmaa.

Tuon innostuksen ja riemun keskellä sain kahdelta suosittelijaltani viestit, että ovat osuutensa nyt tehneet. Ja tämähän tarkoitti vain yhtä asiaa.

Tätä.

Vihdoin ja viimein on ehkä väärä sanavalinta, mutta kuitenkin. Sain lähettää hakemukseni eteenpäin ja taas yksi porras astuttiin ylemmäs. Ennen hakemuksen lähettämistä lukaisin kuitenkin nuo molemmat suosittelut ja hymyilin tunteja vielä niiden jälkeenkin. Kuinka voikaan olla niin ihania ihmisiä elämässä? 

Olen vain niin kiitollinen. Kiitollinen noin mahtavista suosituksista, kiitollinen jokaiselle joka sellaisen kirjoitti, kiitollinen jokaiselle, joka mahdollistaa tämän uudestaan. Ennen kaikkea kiitollinen elämälle kuin johdatti mut tähän pisteeseen ja iski sen sähköpostin naamani eteen juuri sinä iltana. 

Päivä päättyi elokuvareissuun ystäväni kanssa ja siellä sai nauraa vedet silmissä. Sai nauraa kaikki tunteet tältä päivältä pois. Niin kauas pois, että kun kotiin kävelin niin jäi vain se kiitollisuus. Sen kanssa on hyvä käydä nukkumaan ja nauttia tästä tyynestä olotilasta. Olen menossa sinne minne kuulun.

Tämä on kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä ja pian revin taas hiuksiani päästäni! So until that, peace and love everyone. Specially you who are reading this! 

Voihan video!

Siiiiiis voi pässin pää ja sitä rataa. Kuinka saatoin unohtaa jotain näin suurta?

Nimittäin kaikkien rakastaman, palvoman ja ihannoiman; au pair-videon! Sen kuvaaminen, kasaaminen ja parsiminen oli jo viimeksi kyyneliä vaativaa työtä niin entäs nyt. Voi apua sanon minä!  Haastattelijallanikin sanoin että terve vaan sille, joka se on joskus keksinyt! Huonoin idea i-k-i-n-ä! Noh on tässä vuosien varrella tullut kuvailtua juttuja niin ehkäpä täältä nyt yksi video saadaan kasaan. Katselin äsken viime kertaista videota ja mute-näppäin pääsi käyttöön aika nopeasti! :D

Info+haastattelu oli ja meni. Taas on yksi ruksi seinässä ja porras astuttu ylemmäs. Nyt sitten odotellaan ohjelmaan hyväksymistä. Ja tässä odottelussa minä kaikki-mulle-heti-nyt-tyyppi oonkin parhaimmillani. Odottelu on toinen nimeni ja oon siinä vuosisadan mestari. Tai sitten en.

Tänään vähän parantelin hakemusta ja nythän siellä ylhäällä komeilee sanat "your application is finished!". Vielä kuitenkin ennen sen eteenpäin lähettämistä odottelen yhden suosittelun sinne ja sitten se lähtee! Huihaihei! Suosittelijoille haastattelija lupaili viikonlopun aikana soittelemaan. Huihaihei!
Haastattelun aikana tuli ihan sellanen jaiks-olo. Tää todella tapahtuu. Mä todella oon ottamassa taas suurta askelta ja muuttamassa toiselle puolelle maapalloa. Kun tää tuntuu näin hyvältä niin päätöshän ei voi kun olla oikea. Edes tämä Helsinkiä piiskaava lumi-, rae- ja sademyrsky ei masenna vaan yksikin ajatus tulevasta saa perhoset tanssimaan ripaskaa mahan pohjalla. Huikeaa. Sanoinko jo että huikeaa?

Nytkinhän olin suunnitellut kirjoittavani asioita, joita videossa sanon ja kappas kun tänne päädyinkin. Ehkäpä tässä pitäs ottaa itteään niskasta kiinni ja riipasta vähän kerrottavaa itsestäni hauskasti ja omalla persoonalla varustetusti. Kakun pala, mä sanon!

Just can't believe this is my life!

Sain imuroitua ja pöydät pyyhkästyä! Niiden jälkeen olikin mahtavinta aloittaa ehkä elämäni paras perinne; vappupäiän grillailut ystäväperheen kanssa! Tuon ystäväperheen vaimo, äidin, tytön, naisen, mikskä haluaakaan kutsua, olen tuntenut perjaatteessa ensimmäiseltä luokalta asti. Uudestaan päädyimme yhteen yläasteella ja sen jälkeen ollaankin oltu yhdessä aina. Sen mies tuli kuvioihin aika nopeasti ja yhdessä tuo pari muodostaa mulle ihan äärettömän rakkaan pariskunnan. Koska perhe oli kyseessä niin kaksi lastahan niiltä löytyy jo myös; mun vähän vajaa 2-vuotias kummipoika ja sen reilu parikuinen pikkusisko!

Grillattiin niin paljon ja niin hyvää ruokaa, että olin taivaissa. Herkkusieniä, pekonia, kanaa, possua, salaattia ja maissia. Grillillä ruoan valmistaminen on ehkä vuosisadan helpoin asia ja siitä tulee aina niin hyvää etten vaan voi käsittää. Suomalaista grilliruokaa kaipasin ensimmäisellä kerralla jenkeissä ja aiivan taatusti tulen kaipaamaan toisellakin kerralla. Jenkkin grilliherkut usein sisältää sanan hamburger ja cheese. Ainakin omassa edellisessä hostperheessäni näin oli.

Eilen ei tullut yhtä luvattua suositusta, murr. Vaikka kiirehän ei sillä ole vaikka mulla on kiire. No tänään tai huomenna pitäisi olla kaikki kasassa ja hakemuksen "send" nappia saisi painaa. Ja koska kertaus on opintojen äiti niin tänään treffailen haastattelijaa söpösti kahvilassa ja saan oman henk koht infotilaisuuden ja haastattelun. Koska pitää olla vähän turhamainen niin tämä kohta tässä uudestaan hakemisessa ärsyttää eniten. Tunnin info+haastattelu. Joku vois ajatella, että on mullakin ongelmat :D

Mua ei ota päähän "päästä" training schooliin uudestaan, se jopa jollain tavalla naurattaa. Naurattaa sen karuudessaan. Kaikki siellä tietävät ettei kyseessä ole mikään luksus lomaresortti ja vuosisadan ruokanautinnot. Viime training school viikko oli vaan niin parasta aikaa ikinä, että pystyn menemään huumorille sinne uudestaan. Nauramaan majoitusratkaisuille, ruoalle ja kaikelle muulle.

Vuosisadan paras suomitrio vuosisadan parhaassa kuvassa! 

Itse ainakin viimeksi sain sen verran paatoksellisen saarnaaja opettajan, että oksat pois. Hän lähetti lapset aina kellariin kun sytytti kaasuhellan, istutti omat lapsensa vessan oven eteen lukemaan ääneen kun hän kävi vessassa jii änn ee. Au pairia hän ei itse voi ottaa, koska ei luota kehenkään kun on kyse hänen lapsistaa. Sillon oli pienen Janiikan silmät pyöreinä ja itkin miltein että mihin sitä on tultu. Onneks arki perheessä oli sitten aivan toisenlaista. :)

Mutta tämä aamu alkoi sillä, että juoksin reippaasti passikuvaan ja passin hakemiseen. Fiksuna tajusin samalla otattaa kuvat viisumiin. Nyt nekin löytyy koneelta ja paperisena lompakosta. Poliisilla oli vain 35 tyyppiä ennen mua. Todellisuudessa niitä oli varmaan 50, koska välistä huudeltiin nimiä ja eri vuoronumeroita. Ei se odottelu lopulta ollut niin pitkä ja paha kuin olin ajatellut. Aika äkkiä pääsin hoitamaan asiani. Nyt uusi passi odottaa poliisilla kun palaan lomamatkalta ja sitten toivottavasti on jo viisuminhakeminen edessä ja The Perhe olisi löytänyt tiensä mun tilille.

Nyt kuitenkin edes auttamaan The Perheen saapumista. Ensiksi shoppailua (taatusti auttaa), sitten vähän kevyttä syömistä (testattu on, toimii) ja lopuksi se info+haastattelu (luultavasti auttaa kaikkein tehokkaiten!) Sitten olisikin pitkän pitkä viikonloppu edessä. Miten ne kaksi päivää voikin tuntua vuosien mittaisilta kuin odotat, että jotain tapahtuisi?

the 1st of May!

Hyvää Vappua! :)

Koska vuorossa ois imurointia ja pöydän pyyhkimistä, niin yllätävästi tulikin paljon asiaa tänne blogiin! Ihmeellinen maailma ;)

Täällä on kahta suositusta lukuunottamatta hakemus valmis. Edellinen hostisäni ja entinen työkaverini kirjoittivat jo omansa. Eilen illalla kylläkin aloin fiksusti panikoida, että tuleeko mulla se 200 tuntia täyteen! :D Mutta taitaa se tulla jos au pairina ollessani kuukaudessa tuli n. 250 tuntia niin vuodessa niitä onkin sitten vähän enemmän. Tälläinen mä oon, saan paniikin mitä ihmeellisemmistä asioista!

Nuo kaksi suositusta oletan saavani tässä torstain ja perjantain aikana valmiiksi. Sitten voisin lähettää hakemuksen eteenpäin. Oman infotilaisuuden ja haastattelun sain sovittua huomiselle, joten sitten kuulkaas odotellaan enää vain koska matching alkaa! Hurjaa. Niin hurjaa. Viikko sitten lauantain klikkasin "sign up now"-painiketta ja nytten odottelen jo pian extranetin tunnuksia. Onkos se muuten enää edes extranetti vai joku uus juttu?

Au pair-vuotta suunnitellessa tulee aina mieleen yksi asia; passi. Sen tulee olla voimassa 6 kuukautta paluun jälkeen. Noh omani menee jo vuoteni aikana vanhaksi. Tässä kohtaa siis pitää lähteä hakemaan uutta, joka hyvällä lykyllä saattaa lykätä lähtöä. Passin toimitusaika on 2-6 viikkoa ja vasta sen jälkeen pääsee viisumia anomaan. Omaa prosessiani mutkistaa toukokuun lopussa oleva USA:n lomamatka. ESTA on tehty vanhan passin numerolla, joten uutta ei sinne voi enää ottaa. Parasta olisi jos voisin hakea jo uutta passia ennen matkaa ja matkan jälkeen noutaa se. Matka hoitaa kuitenkin vanhalla passilla. Vähän lähden siltä kantilta, että poliisi ei tykkää tästä järjestelystä, mutta aina kannattaa koittaa!

Jospa nyt tarttuisin imurin varteen ja pyyhkäisisin pöydät! Sitten vaan grilli tulille ja nauttimaan! :)