Dream on a star

Tässä kohtaa pitäis kunnon työläisen olla jo sängyssä unten mailla, mutta minkäs teet kun heräsit tänään 10 jälkeen niin eihän se uni nyt vielä tule... Sen sijaan on hyvää aikaa pohtia asioita puhki päänsä sisällä ja sitten availla niitä solmuja blogissa!

Tänään on tullut ekat epävarmuudet au pair-vuotta koskien. Ei sen suhteen, että onko oikea valinta vaan sen että löydänkö perhettä. Kelpaanko kenellekkään enää? Se on mietityttänyt enemmän ja vähemmän koko päivän.

Miksi en kelpaisi? Miksi mua ei hyväksyttäisi uudestaan au pairiksi? Miksi en löytäisi perhettä? Miksi siis en kelpaisi? En tiedä. En tiedä yhteenkään päässä pyörivään kysymykseen vastausta. Ennemmin kuin vastauksia niin pystyn kartoittamaan, että mistä nuo kysymykset tulevat. Miksi kysyn niitä itseltäni? Ennen kaikkea, miksi nyt kyseenalaistan itseni?

Guva googlesta! 

Niin kuin äitilleni sanoin jo puhelimessa, niin hyvin voi olla se, että kun oma tekeminen hakemuksen ja asioiden etenemisen eteen on tehty ja nyt pitää käyttää mun suurinta vahvuutta eli kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys, ainakin omalla kohdallani, on muuten maailman mystisin asia. Ennen ensimmäistä au pair-vuotta (jaaaa hyvin eksyttiin muuten aiheesta!) suurin heikkouteni oli kärsimättömyyteni. Tai näin oletin. Olin silloinkin jo hakuvaiheessa kuin tulisilla hiilillä ja naputin sähköpostiani viiden sekunnin välein.
Mutta sitten vuoteni aikana mun kärsivällisyys lasten kanssa paljastui ihan äärettömän hyväksi. Jaksoin katsoa kun neiti tättärää valitsi 15 minuuttia kenkäparia (4v kyseessä), joka nyt sattuisi sopimaan päivän asuvalintaan. Okei puolet tosta ajasta meni ehkä etsiessä kenkäparia, missä oli molemmat yksilöt tallella. Jaksoin istua toisen pojan vieressä ja odottaa vaikka sen kaksi tuntia, että herra suvaitsee rauhoittua ja lukea sen kaksi sivua kirjaa, mitä läksyissä vaadittiin.

Sama on jatkunut töissä täällä Suomessa. Jaksan toistaa töissä päivittäin sanat "et voi lyödä" noin kolmekymmentä kertaa. Kärsivällisesti jaksan kuunnella niskojen nakkelua ja sitä kuinka uuno oon enkä osaa mitään. Jaksan odottaa sitä hetkeä lapsen vieressä kun sen keinot loppuu ja ottaa sen avun vastaan.
Mutta mihin se kärsivällisyys katoaa kun on kyseessä jokin muu kuin lapset? Esimerkiksi odottaminen ihan vapaa-ajalla? Taivaan tuuliin, sen mää tiedän!

Itse en näe yhtään syytä miksi en perhettä löytäisi. Se on ehkä jollain tapaa normaali pelko tässä kohtaa. En itse muista osanneeni pelätä ensimmäisellä kerralla jääväni ilman perhettä, mutta tieto lisää tuskaa niin se myös pätee tässä. Ensimmäisellä kerralla en tiennyt, että onko perheen löytäminen vaikeaa. Itselleni se ei ollut. Yksi match ja se oli siinä. Jotkut saattavat kahlata läpi 15 matchia ennen kuin löytää sen oikean. Tuota en tiennyt. Tuo ei ollut minun maailmaani viimeksi. Nyt tiedän ja nyt osaan pelätä.

Kaikella on tarkoituksensa, niin myös niillä 15 matchilla, mitä jotkut käyvät läpi. Siellä jossain on se yksi tähti, mikä odottaa tulemista. Ne 14 ei vain ollut tarkoitettu sille au pairille, se viidestoista oli. Se oli se tähti, mistä au pair unelmoi ja haaveili. Se oli se tähti mitä kohti kurotettiin. Jotkut löytävät sen nopeammin, jotkut myöhemmin. Kukaan meistä hakijoista ei ole huono. Meille kaikille on se oma perhe, se oma tähti, jota on vaan joskus osattava odottaa kauemmin kuin oma kärsivällisyys kestää. Se on rajojen rikkomista ja mukavuusalueelta poistumista.

Heaven's here tonight

Magic burning bright

An angel of life

You're never alone

Dream on a star

We're more than we're

Dream on a star- Kadie Hodges

Yhdestä blogista luin ennen ensimmäistä vuottani mietelauseen "Tärkeintä on hypätä, siivet kasvavat matkalla." Se palautui taas muistiini suihkussa ja tämä on se hetki kun minun täytyy hypätä kohti tuntematonta ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja kasvattaa ne siivet, jolla pääsen eteenpäin.