Ja koska lauantaina klikkasin "sign up now" kohtaa niin kärsimätönhän odottaa Cultural Caren yhteydenottoa jo tänään. Ja kun sitä ei tule niin on hyvä vähän kiukutella ja ärsyyntyä. Kaikki-mulle-heti-nyt. Kyllä mä viikonloppuna puhuin, että noh jos ens viikon aikana otetaan yhteyttä? Yeah right, tällä kärsivällisyydellä ei odoteta tuntiakaan!
Jotenkin ajattelin, että tämä odottelu olisi toisella kerralla vähemmän piinaavaa niin kukkoja kanssa! Tämä on aivan yhtä tuskaista odottaa, että joku muu saa jotain tehtyä, että minun unelmani toteutuisi. Koska olen jo kokonaiset 48 tuntia odotellut yhteydenottoa (toim. huom. yli puolet ajasta toki oli viikonloppua) niin huomenna nappaan puhelimen käteen ja pirautan CC:lle. Okei, en pelkästään siksi, että miksi mitään ei tapahdu!!!! Vaan siksi, että saan vähän tietää toiskertalaisen proseduurista. Onko se täysin sama kun ekalla kerralla vai voisinko selvitä jostain kohti vähemmällä?
Tässä kirjoittaessa aloin pohtia, että tämä odottelu on jopa tuskallisempaa. Nyt tiedät, mikä kaikki sua odottaa. Kuinka kutkuttavaa on odotella matcheja ja perheitä, odottaa viisumipapereita, tapella niiden kanssa ja lopulta pakata kaikki ja olla valmiina lähtöön. Puhumattakaan siitä uskomattomasta vuodesta, mikä odottaa. On tuskallisempaa odottaa, että kaikki tuo tapahtuu kun en yhtään tiedä koska tuo kaikki tapahtuu. Oih, tämähän olisi oivallinen paikka migreenin iskeä! Mutta ehkä selviän niin vähällä stressillä.
Mun oli tarkotus aloittaa tänään toinen työ tän avustajapestin rinnalle, koska... Noh ala-asteella ei nuo koulupäivät vaan 8 tuntia kestä. Toisessa työssä he hakivat pitkäaikaista työntekijää ja sen ymmärrän. Työhaastattelu oli maailman kivoin ja hauskin ja siksi tuntui vähän pahalta sanoa, että sorry guys, päätinkin pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä takaisin USA:han. Mutta ei se niin pahalta tuntunut, että olisin lähtöäni harkinnut! ;)
Ainut asia mikä saa palan kurkkuun ja lähtöä epäröimään on kummityttö ja sen pikkuveli. He ovat mulle kultaakin kalliimpia ja niitä kaikkista rakkaimpia ihmisiä tämän maapallon päällä. Mutta sitten. Kun on mahdollisuus lähteä niin en haluaisi heidän takia omaa elämää lopettaa. Oma suhde kummityttöön säilyi superhyvänä edellisen au pair-vuoden niin miksi se ei tätäkin kestäisi? Nyt on neidillä kuitenkin ikää sen vertakin jo enemmän, että varmasti skypessä juttelu onnistuu.
Ja mähän ajattelin tulla vaan kirjoittamaan yhden lauseen kärsimättömyydestäni... hups!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti