Sometimes when things are falling apart, they actually may be falling into place.

Just kun mä olin valmis rojahtamaan sohvalle ja itkemään silmät päästäni, etten vaan jaksa tuota lasta enää sekuntiakaan yksin mun kontollani, niin eiköhän se oli kuin enkeli, saa mut nauramaan, halailee ja pussaa niin että edes unohdan koskaan mitään pahaa ajatelleeni.
Keskiviikko oli ka-ma-la. Mä kestän jos lapsi raivoo vaikka 3 tuntia putkeen ja huutaa, antaa palaa vaan. Mutta mun huumorintaju loppu kun se kierosti hymyilee ja tasan tarkkaan silmiin katsoen rikkoo kaiken mitä tielle sattuu. Mä sinkoilen sen perässä ja yritän estää, jolloin se saa sen palkinnon mitä haluaa. Huomiota. Sitä se vain haluaa noilla tihutöillään. Mutta kun ei sitä nyt voi jättää ikkunoita paiskomaan ettei ne oikeesti hajoa vielä. Tuota mun elämä oli eilen koko 9 tuntia sen kanssa. Voitte uskoa, että samalla oven avauksella kuin hostäiti astui sisään niin mä kirmasin ulos ja pysyttelin kaukana talosta myöhään iltaan saakka.

Tänään se onneksi pääsi takaisin kouluun. Oli kuulma päivän kohokohdaksi purru sitten kaveriaan. Nice job, Sälli. Meidän iloiset kohtaamiset koulunpihalla on historiaa, koska tuohan on keksinyt haluavansa koulubussiin. Nyt sitten Sälli pinkoo karkuun kun mut näkee. Kun saan sen kiinni niin alkaa sen sortin painimatsi taas, että mihin autoon me mennään ja mihin ei. Mä oon (onneks) voittanu sen matsin vielä toistaseks joka kerta. Valitin hostäidille viesteissä asiasta ja se ilmotti soittavansa vielä rehtorille ja käskee siirtää sen saakelin bussin ettei hänen au pairinsa joudu taistelemaan lapsen kanssa! You go girl! Mä vähän kyllä epäilen, että se bussi on ja pysyy ja Sälli saa tyytyä oman hovikuljettansa kyytiin.

Mä oikeasti jaksan ja siedän lapsilta aika paljon, aikuisilta en sitten ehkä niinkään, mutta lasten kanssa mun pinna on yllättävän pitkä. Töissä mä olen aina se, joka suostuu pisimpää sekopäiden kanssa työskentelemään ja ottaa vastaan iskuja ja huutoja. Mä kestän ja jollain superhyperkierolla tapaa nautin haasteista lasten kanssa. Viime keväänä harvasen päivä istuin lapsen päälle, kun niskaan lenteli tietokoneesta saksiin, mitä vain mitä se lapsi sai käsiinsä. Tämä sama lapsi potkaisi sääreni tohjoksi ja sairasloman jälkeen en epäillyt hetkeäkään etten haluaisi saman lapsen kanssa vielä jatkaa.

Nyt täällä kuitenkin tuntuu voimien loppuvan. Erona toki keväiseen on se, että teen 8-10 tuntisia päiviä ja olen täysin yksin tuon lapsen kanssa. Sillä on joku niin perseily kieroiluvaihe menossa, että meidän talo on kohta jokaista pintaa myöten tyhjä kun Sälli vähän terrorisoi. Silmät saa olla selässä, koska vaikka kesken ruoanlaitoin tai pyykien viikkausten mua voidaan nipistää, puraista, lyödä tai potkaista. Ilman syytä. Satuttamisen ilosta. Tottakai silmät ilosta välkkyen.

Me ollaan oravanpyörässä. Se haluaa huomiota, tekee pahoja asioita, joita ei terapeuttien mukaan saisi huomioida. Huomiota saa antaa vain hyvästä käytöksestä. No sitä hyvää on näissä päivissä 5 minuuttia yhteensä ja kyllä siinä on pakko mennä väliin kun jalkalamppu on lentämässä portaista alas tai koiralta revitään kumpaakin korvaa irti. Vaikka huomiota ei saisi antaa.
Eläinrääkkäystapaukset mä olen ratkaissut niin että kutsun aina koiran luokseni, jota Sälli kiusaa ja annan koiralle superpaljon huomiota. Sen jälkeen tuo lapsi kyllä kuikuilee ja halailee ja vilkuttelee etten huomioisi vain koiraa vaan myös häntä. Jalkalamppua ei vaan oikeen voi rapsutella ja silitellä.

Mä olen huono myöntämään kenellekkään päin naamaa, että multa on voimat lopussa. Mielummin itken itkuni yksin ja kerään voimat seuraavana päivänä. En siis todellakaan ole sanonut hostäidilleni ajatuksista. "Hyvin menee!" on usein vastaus. Ja päivästä aina yritän kaivaa jotain positiivista kerrottavaa. Olen täällä tekemässä työtäni, meidän arkeen ei mahdu tällä hetkellä yhtään heikkoa lenkkiä. Meillä ei ole suunnitelma B:tä olemassa. Just nyt mun voimavara on se, että joko mulla on 1 viikko tai päivä jäljellä kahdestaan Sällin kanssa. Sitten tulee apukäsiä ja saan hengähtää ennen seuraavaan rypistystä.

I can do it.