I remind myself, how lucky I'm to have some one so special to miss.

Tiiättekö sen tunteen, kun kaikki menee metsään ja vielä vähän senkin päälle mennään pöpelikköön? Tänään voidaan sanoa niin käyneen. Mun tekis mieli parkua ja huutaa ja itkeä, mutta ei auta ei. Onneksi huominen on huomenna ja sitä rataa.

Luulin, että lounaan jälkeen sinkoudumme kohti JFKn lentokenttää ja kivojen ja iloisten (not) virkailijatätien kanssa selvittäisimme yhteisessä ymmärryksessä i94-numerohässäkkää. Loppujen lopuksi meitä ahtautui puoli yhdeksän aikaan aamulla 7 tyttöä ja yksi CCn edustaja pieneen bussiin ja matkasimme täydellisessä koomassa kohti määränpäätä.

"This will only take a minute and after that we will head back to the campus." Oli edustajan kuuluisat viimeiset sanat. No ainoa asia, mikä tuossa lauseessa paikkansa piti oli se, että lopulta palasimme kampukselle. Mutta kestää vain hetken... Me istuttiin jokainen tatti otsassa kaksi ja puolituntia pienessä, hikisessä ja ihmisiä täynnä olevassa huoneessa. Jokaisen tytön opettaja oli onneksi antanut tehtäviä korvaamaan väliin jäävät tunnit ja niitä siellä tehtiin sitten yhdessä ja erikseen. Ehdinpä lukea koulukirjankin kannesta kanteen ja väärin päin.

Lopulta 3/4 sai puuttuvan numeron. Loput 4 sai vain passin käteen ja ilmoituksen, tod näk ilmestyy nettiin kahden päivän sisällä. Jaaa, no entä jos ei? Mua ette ainakaan enää siihen huoneeseen saa kärsimään. CCn edustajakin huokaili, tuskaili ja puhisi siihen malliin, että varmasti harkitsi USAsta muuttamista mahdollisimman kauas.

Takastulomatkalla sitten iski ihan järkyttävä olo ja nukahdinkin kirjaimellisesti istuen pystyyn bussiin. Tulin takaisin tunnille (lounaan kautta, jossa en muuten pitänyt kiirettä) ja edessä oli esitelmien teko. En ole ikinä ollut niin jäässä tai pihalla. Piti hetken miettiä jo miten saksiakin käytetään. Joka paikkaa särki ja teki mieli vaan valua lattialle nukkumaan. Lopulta alkoi kurkkua polttaa, lopputuloksena tän reissun eka (ja vika, joohan?) kuume. Oh joy.

Kävin ilmoittamassa toimistolla, että josko pääsisin huilaamaan loppupäiväksi, jotta a) perjantaina en olisi kuumeessa, kun perheeseen menen ja b) mulla olisi mahdollisuus olla jo huomenna terve ja päästä New Yorkiin. Lupa myönnettiin kera 8 sivuisen tehtävänipun. Tehtävät sain onneksi alta aika yksikön tehtyä laaaaaaduikkailla vastauksilla ja käperryin peiton alle. Koska au pair-Jumala on ollut ennenkin mulle niin suotuisa niin josko taikoisit tän kuumeen pois. Kauheasti ei hipota maata täällä yksikseen koko päivää huomenna.

Eilen piti jo kirjoittaa vähän ahdistuksesta ja muutenkin yleisestä olotilasta, joka ei paljoa ole vielä pientä hetkeä lukuunottamatta päässyt plussan puolelle. Ja eilen ymmärsin miksi.
Lounaspöydässä kuuntelin kahden suomalaisen ja kahden britin keskustelua, miltä mahtaa amerikkalainen kakku maistua, ja lamppu syttyi päässäni. Muilla on se uutuudenviehätys kaikessa; amerikkalaisia autoja, liikennemerkkejä, amerikkalaisia limupulloja, kakkua, hampurilaisia, you name it. Mulla sitä ei ole täällä schoolilla vielä. Siksi ootankin perjantaita kun hullu puuroa, että pääsen ihmettelemään uutta ja kokemaan sen innostuksen ja jännityksen, koska.. No believe me, tässä training schoolissa ei riitä kauheasti uutta ja jännää kahdeksi kerraksi!

Eilen tosin pienen pieni hetki pelasti päiväni ja hymyilen vieläkin ajatukselle. Hostperheeni oli nimittäin ostanut minulle lahjakassin tänne koululle. Se sisälsi liput New York tourille ja Top of the Rockiin, schoolin hupparin, CCn laukun, juomapullon, kaksi kynää, I <3 New York valokuvakehyksen, lahjakortin Panera Breadiin, Starbucksiin ja training schoolin omaan snack shackiin! Niin ja kaksi myslipatukkaa ja karkkia. Oli iloinen ylläri, kun nimeni listalta kuulin! :)

Jotta tästä ei nyt ihan kilometrien mittaista postausta tule niin lopettelen nyt ja suuntaan peiton alle. Huominen, pliis ole parempi!