But there is something good in every day.
Ja sitten tullaan korkeelta ja ihan hitokseen kovaa alas. Joku saattaa tietää, että takaraivossa jyskyttää pelkästään "se on tää alku, se on tää alku". No se on tää hiton alku.
Eka työpäivä onnistuneesti takana. Tai ainakin molemmat lapset on elossa, ruokittu ja vahingoittumattomia. Mutta voi jessus teki mieli juosta karkuun tätä kaikkea tsiljoona kertaa päivän aikana. Olo on niin hukassa oleva ja siihen lisäksi vielä se ettei toinen lapsista pysty kommunikoimaan sun kanssa. Tai luulee pystyvänsä, mutta ei muista etten mä puhu sitä ulkomaata kovinkaan sujuvasti. Yhden sanan tiedän jo!
Peseekö nämä astiat pesukoneessa? Pilaanko ne jos laitan ne sinne? Saako lapset tehdä noin? Saako niille antaa tuota? Koska ne syö? Mikä on missä ja koska tapahtuu mitä? Ja siihen vielä aikaerosta rasittuneita lapsia kaksi. Mihin, anteeksi, helvettiin oon taas pääni työntäny?
Pohdin päivällä, että voiko tätä tunnetta verrata siihen, että aloitat uudessa työssä, mutta omasta mielestäni ei vaan voi. Tämä on jotenkin aivan erilaista alkuhämmennystä, paniikkia ja ahdistusta. Ja tottakai se kaikki iskee vasten kasvoja kunnolla, kun työt loppuvat, kello on Suomessa aamuyö ja istun yksin sängylläni. Nämä hetket on niitä kun maailmassa ei tunnu olevan muita kun minä. Enkä tarkota hyvällä tavalla.
Jos tää on puoliksi edes helpompaa kuin viimeksi niin miten ihmeessä mä olen selvinnyt viimeksi alusta täysjärkisenä? Kysynpä vain. Onneksi siellä takaraivossa kuiskaa myös ääni, että tästä on viimeksikin selvitty ja tämä menee ohi. Se ääni vaan tuntuu tälläisenä hetkenä paljon heikommalta kuin tuo toinen.
Tällä hetkellä olen kaikista iloisin siitä, että perhe ilmoitti lähtevänsä viikonloppuna telttailemaan. Kysyi tottakai mukaan, mutta aion ottaa ajan itselleni ja taas vähän selvittää ajatuksiani. Saatoin jopa hädän hetkellä kysyä vanhalta hostäidiltäni, että olenko universumin surkein au pair...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti