Mun soulmate Delawaresta (tai vissiin sen vois jo kohta vaihtaa Kuopioksi... Vaan rapiat kolme vuotta Delawaresta aikaa!) kysyi tänään, että miten menee? Sanoin, että sekunnin välein hyvin ja huonosti. Hän tunnisti nää fiilikset ja muistutteli, että viimeksi meillä oli samaa. Pitäiskö se vanha blogi tosissaan ottaa tähän rinnalle niin näkisi totuuden? No sen tunnustan jo viime vuodelta, että täällä tunteet menee sekunnissa ylös ja alas ja ne menee ääripähiin potenssiin miljoona.
Meille rantautui viikonloppuna uusi koira. Herra F. Pehmolelulta näyttävä löytöeläinkodista hommattu koira, jonka uskomaton positiivisuus ja tarmo on ihan söpöä katseltavaa. Mitä sitte jos toi vahingossa astu mun päälle! Rakastan sitä silti! Mitä sitte vaikka toi neiti M mulle murahtelee ja näykkii! Mä rakastan sitä silti! Mitä sitte vaikka Herra K läpsii ku varastan sen lelut! Rakastan sitä ja leluja silti!
Sen pieneen ruumiiseen verrattuna 5 kilometrin mittainen häntä vispaa pystyssä 24/7 ja mitä lähempänä ihmistä saa nukkua, sitä parempi. Parasta on kun aamuisin pääsee perheen au pairin pään viereen aamupäikkäreille.
Mutta tää Herra (tai tästä edespäin Ipana) F on kyllä rasittavan riemastuttava. Se sujahtaa ku ohjus kun oven avaa niin ulos ja aloittaa elämänsä suuren seikkailun kaikkia rakastaen. Eilen mulla roikkui käsissä kiljuva ja sätkivä apina (tuntee myös nimen Sälli) ja kiljuin F:ää takas sisälle. Naapurit vähä hymisi mulle. Lopulta sain F:n sisälle ja MM-tason painiotteella Sällin köytettyä turvaistuimeen niin tiukalle, että se melkeen sinerti jo. Noei vai. Kyllä se hengitti. Kai. Ja tämä episodi tapahtui kahdesti eilisen aikana. Mun huumorintaju katosi jonnekkin maan uumeniin kun tajusin toisen kerran F:n viipottavan pihalla. Olin palauttamassa sen hurtan just sinne metikköön, mistä se alunperin löydettiinkin.
Mä en jotenkaan ymmärrä maanantaita. Eilenkin olin elin otsassa heti kun mä silmäni auki sain ja tottakai, tottakai, se pahatuulisuus tarttuu lapseen salamana. Sain sitte maistaa omaa lääkettäni ja katselin koko päivän kiukuttelevaa lasta. Se viskasi kellarin portaista kaiken irtaimiston, mitä jaksoi kantaa. Sohvaki olisi menny jos kaurapuuroa olisi syöty enemmän. Lopulta lukitsin jo ovia, kun se viskominen ei vaan loppunut. Rrrraivostuttavaa. Oh dear God, haluanko mä ikinä omia lapsia?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti