Tää viikko (meinasin sanoa tää alkuviikko, mutta joo uskotaan, torstai on jo aika loppuviikkoa, ainakin noin työpäivillisesti!) on ollut ihka eka koko mun au pair-historiassani kun olen oikeasti ja aidosti potenut koti-ikävää. Alkoi maanantaina, jatkui lievempänä tiistaina, katosi keskiviikoksi ja palasi tänään ehkä kaikista kurjimpana. Niin kurjana, että Sällin syödässä aamupalaansa au pair kyynelehti hiljaa vieressä. Tää aamupala kesti puoltoista tuntia, joten siinä ehti kuulkaa vaikka ja mitä.
Esim yrittää ottaa koiran kanssa kuvaa...
Syy miksi koti-ikävä oli ehkä universumin kurjin tänään oli varmasti painajaiseni, jonka näin juuri ennen heräämistä. Lyhyesti virsi kaunis; oltiin mökillä serkkujen kanssa, karhu alkoi jahdata, hyökkäsi veljeni ja serkun kimppuun ja isäni ja setäni joutui pojat ampumaan ettei kärsisi enää. Kamala kamala kamala paha uni. Olin ihan hukassa koko aamun ja äidilleni unta kertoessani en voinut enää pidätellä kyyneleitä.
Olen myös tämän viikon pohtinut, että miksi juuri minä juuri nyt pohdin juuri koti-ikävää? Jos joskus koti-ikävän olisi luullut iskevän niin varmasti se olisi ollut se ensimmäinen vuosi tai sitten tämän vuoden ensimmäinen perhe. Toki voihan se olla, että ikävä oli viimeksikin, tässä kohtaa on ikävä todeta, että aika kuultaa muistot. Niin vanhalta kuin se kuulostaakin...
Mutta syy on varmasti se, että viime vuoden alusta asti mulla oli skypen päässä aina ja ikuisesti mun sielunkumppanini ja samoilla konnuilla asui toinen suomalainen, josta muodostui henkireikäni. Hengailtiin hänen kanssaan poikkeuksetta päivittäin ja jaettiin kaikki. Täällä, no tapasin mä niitä saksalaisia ja aivan varmasti tapaan uudestaankin. Iltaisin täällä ei vaan ihan sinne asti ajeta kun matkaan saattaa humpsahtaa puolentunnin sijaan puolitoista tuntia!
Aattelinkin nyt tässä kahlata läpi LCCn lähettämää listaa ja aidosti vain pommittaa muita au paireja, että leikkikää mun kanssa. Tänään kuin päädyin vielä kaitsemaan Sällin nukkumaan niin vaihtokauppana sain huomisen vapaaksi kello 12.30 eteenpäin. Tänään tunti lisää töitä ja huomenna 5,5 vapaaksi. I said yes! Hostäiskä oli niin väsynyt/huonovointinen, että ehdotti tälläistä diiliä. Mutta siis niin huomennakin aikaa olisi vaikka ja kuinka nähdä ja tehdä! Okei, kukaan ei ole tuohon aikaan vielä off, mutta illemmalla sitten!
Tää ikävä tuntuu kamalalta. Mä en ole ikinä ollut koti-ikävöijä tyyppijä. Enemmän ikävöin kavereita ja henkilöitä ja tapahtumia kuin oikeasti kotiin. Pieni ahdistuspaniikkihäiriöitä lukuunottamatta olo ei kuitenkaan ole sellainen, että heti kotiin pois täältä nyt kiitos, vaan rintaa puristaa ja itkettää herkemmin ja ajatukset kiertää kotona, perheen ja ystävien luona. Kuvat kotoota ja biisit, jotka muistuttavat hetkistä tekevät pahaa.
Jos tää itkuvirsi nyt loppuisi ja keskittyisin vaikka siihen, kuinka mahtavan ihana päivä meillä oli Sällin kanssa. Torstait on siis rankimpia päiviä ja illalla menin jo veitsi kurkulla nukkumaan, että yön aikana tuolle pojalle kertyisi hermoja vähän enempi kuin millin verran. Torstaina on siis vähiten aktiviteettaja, eli eniten töitä mulle. Poika kykenee keskittymään yhteen leluun aivan max 30 sekuntia ja usein jo sitä ennen lelu lentää kaaressa mua otsaan, sohvan taakse, portaat alas tai roskiin. Aiiiivan sama onko lelu lentokone, taikalamppu vaiko vessaharja. Ainut mikä käy pidempään kuin 30 sek on narut ja nauhat. Niitä tuo jaksaa asetella riviin. Tänään taisin ennätyksellisesti nojata portaan kaiteeseen 20 min ajan ja poika sohi nauhansa kanssa. Mutta tänään olikin hyvä päivä! Sanoinko etten kirjota tänään kilometri postausta?! En ilmeisesti. No piti sanoa!
Tänään mulle oltiin tosi kivoja. Me naurettiin ja kutiteltiin toisiamme tuntikausia sohvalla. Välillä rutisteltiin ja pussailtiin. Se on niin söpö. Alkuviikko on siis menty niin, että pyydän poikaa paikkaan A niin se säntää varmasti paikkaan Y räkäisesti nauraen ja olkansa ylivilkuillen, että seuraanhan ja nappaanhan kiinni! Terapeutin mukaan tälläinen käytös pitää vain ignoorata, noh milläs ignooraat kun kouluun pitäisi lähteä. On tuntunut vähän pahalta kaikki päivät vaan kääntää aina lapselle selkää, mutta minkä teet kun se räkäisesti haluaa vaan huomiota huonolla tavalla. Arvatkaa vaan mitkä marakassi showt täällä on aina menossa kun se sattuu jotain hyvää tekemään! Oon kehitellyt jo miltein oman voitontanssin Sällillä, kun se vahingossa tekee jotain oikein!
Tänään siis kuin pyysin paikkaan A niin se tuli paikkaan A, nanosekunnissa, ilman kyyneliä tai kiljumista. Mikä voittajafiilis. Muutenkin pojan raivarit on muuttanut luonnettaan ja selkeää raivoraivoa on enää murto-osa, suurimmaksi osaksi poika itkee vain suruitkua. Tänään sitten pojan tulikokeeseen joutui terapeutit ja mä hihittelin kulman takana. Käytösterapeutti olikin jo ihan, että oonko mä ainut kelle se tekee näin ja pyörittelin vaan päätäni, noup noup, oisit nähny aamu puheterapeutin!
Terapeuttien välissä nakkasin pojan autoon mielipiteitä kyselemättä ja laajennettiin meidän reviiriä lähipuistoon. Kukaan ei tässä talossa ole oikein puhunut miten poika viihtyy puistoissa ja kuinka se käyttäytyy. Niinpä päätin hyödyntää meidän hyvän flow-tilan ja yhteisymmärryksen asioiden määrääjästä ja suuntasimme leikkipuistoon! Poika oli onnessaan ja kiljahteli ilosta. Kaikki naispuoliset sai pusuja ja haleja niin paljon, että ilkeä au pair välillä repi pojan muista lapsiraukoista irti.
Puisto oli hirmuisen kiva ja varmasti suunnataan sinne ensi torstaina uudestaan. Onhan nämä torstait rankkoja. Se sattuu onneksi kahden helpoimman päivän väliin niin sen jaksaa tsempata vaikka päällä seisten. Huomaa muuten myös käsilihaksista jo, että tulee riepoteltua tuota miltein 3-vuotiasta milloin mitenkin päin. Eritoten lihakset saa kyytiä kun tuo iilimato haluaa jotain muuta kuin mihin mä olen sitä viemässä.
Nyt mä a) lupaan kirjoitella ahkerammin, b) valmistaudun vieraspainotteiseen viikonloppuun ja c) vedän peiton korvieni yli ja suuntaan Zzz-landiaan! HUH!
Olipa taas kiva aamunavaus tämä sinun blogi! Kotiväki kiittää ja syvään kumartaa!
VastaaPoista