Nyt on turha odottaa mitään kepeän hupaisaa ajatuksen juoksua, koska omat ajatukset on aika sekaisin. Tai entistä enemmän sekaisin kun noin niin ku normaalisti. Mulla on tänään takunnut tää Suomen kieli jotenkin tosi pahasti, ei sen vielä pitäis alkaa!
En oo lähdöstä juurikaan noin niin kun tunnetasolla tänne kirjoitellut, koska en tiedä mitä kirjoittaa. Odotan vuotta ja perheessä eloa malttamattomana, mutta kyllä se sama haikeus iskee taas takaraivoon, että taas kerran rakkaani tänne jätän ja lähden muualle. Tai iskee taas ja taas. Viimeksi ei onnellisesti tiennyt mitään tulevasta. Nyt tiedän sen ikävän ja sekamelskan määrän pään sisällä ensimmäiset 11 kuukautta. Loput kokonainen kuukaus menee itkiessä sitten lähtöä.
On mahdotonta yrittää edes selvittää näitä ajatuksia. Samaan aikaan ratkeat riemusta, kun pääset elämään toista elämäsi vuotta, mutta sitten taas sydän revitään rinnasta ikävästä ja siitä epävarmuudesta mitä se elo siellä alkuun on.
Näen sieluni silmin ne ensimmäiset kuukaudet kun makasin vanhalla sängylläni, Skypetin kaikista rakkaimman soulmateni kanssa ja itkettiin molemmat räkä poskella, että why oh why me ollaan täällä. Ette edes tiedä kuinka useasti meidän keskustelut sisälsi lauseen "se on tää alku".
Itkettää jo nyt. Ja tuntuu hullulta itkeä ja masistella, koska samaan aikaan ei malta odottaa lähtöä. Tai ehkä en malta odottaa, että ne pari ekaa kuukautta ainakin ovat ohi ja elämä jokseenkin tasottunut rullaten omalla painollaa. Ne kipeimmät ajanjaksot pelottaa. Niistä on kuitenkin kerran selvitty, kiitos maailman parhaiden vanhempien, niin niistä selvitään nytkin. Ihan varmasti!
Treffailin tänään mun yhtä au pair kaveria (oltiin molemmat CTssä viimeksi) ja todettiin kyllä, että se vuosi antaa niin paljon enemmän kuin se ottaa. Sun on pakko seistä omilla jaloilla. Täällä kuitenkin hirveän helposti vaikeissa tilanteissa nojaat vaan taakse ja sun tukiverkko nappaa kiinni. Siellä se mahis ei ole ensimmäisenä mielessä. Vuoden jälkeen tajuaa paljostako on selvinnyt ja että mahdollisuudet selvitä mistä vain on valtavat!
Lueskelin mun edellisen blogin yhteenveto kirjoitusta vuoden loputtua. Sekin kuvaa kyllä niin täydellisesti sen ettei sitä vuotta voi vetää yhteen sanoiksi. Se on niin valtava asia au pairin oman pään sisällä, että valitettavasti vain toinen saman kokeneen voi ymmärtää asian.
Huh, ihan alkaa päätä särkeä näin syvälliset pohdinnat. Huomenna jatkan kämpän jynssäämistä ja perjantaina onkin luvassa läksiäiset mitä parhaimmassa seurassa. Taas yksi etappi lähempänä lähtöä!
... tunnen itseni nyt kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti