Please, not so fast!

Mä oon ihan saman ongelman edessä kun viimeksi blogia kirjottaessa. Juttuahan mulla riittäisi vaikka joka tunniksi jotain uutta, mutta voi jösses tota otsikointia. Ehkä teen siitä(kin) suuremman ongelman päässäni kuin se oikeasti on, mutta haluan otsikon merkkaavan jotain ja vielä mielellään merkkaavan niin, että linkittyisi vielä tekstiin. Ei siis tekstiä hauki on kala. Hauki on kala. Hauki on kala. Ja otsikoksi Aasit on kivoja. Pardon my english.

Ja jos sitten mentäisiin asiaan miksi tätä postausta edes aloin kirjoittamaan. Mun sähköposti yllätti mut. Tipuin tuolilta ja haukoin henkeä naama punaisena tai sinisenä. Mun lentotiedot tuli. Kelatkaapa sitä! Viimeksi (sniif, hyviä muistoja) suomikopla hengailli Saksassa jollain kentällä (näin hyvin muistan, en edes tiedä millä kentällä oltiin!) ja se kuka sanoo suomalaisia hiljaisiksi niin ei ole tavannut meidän koplaa. Mutta siis siellä hengailtiin, naurettiin ja huutonaurettiin nelisen tuntia ennen nokan kohdistamista New Yorkia. 

Nyt nää suomalaiset lähtee Lontoon kautta New Yorkiin. Vaihtoaikaa on jälleen se nelisen tuntia, minkä pitäisi kyllä riittää vaikkakin on Heathrowlla terminaalin vaihto edessä. 

Jos ihan rehellisiä ollaan ja käsi sydämellä totta puhutaan niin tuo training school ei aiheuta mussa mitään suuria ilonpurkauksia. Pakollinen viikko hoidetaan pois alta ja lähdetään CThen. Se on mun selviytymisstrategia. Viimeksi kuin lähdin niin fiilis oli sama, mutta siitä viikosta tulikin ehkä yksi koko vuoden parhaimmista. Nyt ehkä negafiboja lisää se viimeksi niiiiiin onnistunut kerta, että perus positiivarihan ajattelee heti ettei toka kerta voi vaan olla niin mahtava! Mutta sitten taas... Pessimistihän ei pety! ;)

Kauhean realistista tää lähtö jo noiden lentotietojen kanssa. Viimeksi (voidaan tilastoida, että tuo viimeksi on tän blogin yleisin sana!) lähtöön oli miltein 70 päivää kun perhe varmistui. Aikaa oli haaveilla ja pyöritellä peukaloita. Nyt päivät vain suhisee ohi oikealta, vasemmalta, yli ja ali. Way too fast, voin sanoa. Olen ihan 500% varma, että sitten kun kentällä seison lähdössä niin en tajua mitä olen tekemässä. Kaikki sanoo näin, mutta nyt kuinka nopeasti tää kaikki tapahtuu niin voin sanoa niin for real. Siis for real for real!

Chase your dreams!

Huh. Tehotiimi J&M iski mun asuntoon ja alakerran tv-tason 11 kaappia on tyhjinä ja yksi lipasto. Rojua lähti roskiin ja odottamaan kavereitteni noutamista. Oltiin aika tehokkaita kun ehkä 20 minuutissa oli kaikki tyhjinä. Huomenna tehdään täsmäisku yläkerran työhuoneeseen ja makuuhuoneeseen. Sitten suurin kompleksi on enää keittiö ja siellähän työsarkaa riittää.

Tässä alkaa pakkaussuunnitelmatkin hahmottua samoihin kaavoihin kun viimeksi. Laukku ruumaan, vedettävä kabiniin ja "käsilaukku". Toki se käsilaukkukin voisi olla pienempi, mutta kun käsimatkatavaroihin pitäisi saada keskitettyä training school viikon tavarat niin mikään iltaveska ei aja asiaansa.

Viimeksi ainakin varastoon vietiin suuret matkalaukut ja huoneisiin vain pienet. Jotkut vielä siirteli laukusta A laukkuun B tavaroita schoolilla, mutta itsellä kaikki oli siellä missä pitikin. Toki nyt ihmettelen ja tuijottelen tuota pientä matkalaukkuani, että kuinka ihmeessä mä olen saanut sinne neljän päivän tavarat. Tai no kolmen kokonaisen. Mutta kaiketi se on mahdollista nytkin kun viimeksikin onnistui!

Näin askel kerralla lähtö tulee lähemmäksi ja todellisemmaksi! Hui!

Little bit of everything!

Viisumin kanssa kaikkihan meni sillee kivasti suoraan alamäkeä pöpelikköön. Mokailin komeasti ja revin päänikin jo irti eilen useaan otteeseen. Ehdin jo parkua etten pääse lähtemään ja mun elämä on kamalaa enkä osaa yhtään mitään. 

Noin se kyllä meni, mutta onneksi tänään oli aurinkoisempi päivä niin pään sisällä kuin ulkopuolellakin ja vahingot on minimoitu. Tai oikeastaan poistettu kokonaan. Haastatteluaika on varattu ja kiltti täti-ihminen kertoi, että voin täyttää hakukaavakkeen uusiiksi ja korjata virheet. Kiitos siis täti elämäni pelastuksesta! Olen edelleen lähdössä kohti USAta 38 päivän päästä. 

Ja koska tämä blogihan on silkkaa ajatuksen päätöntä lentoa niin viimeksi kun odottelin lähtöä niin tasan tarkkaan tiesin aina monta päivää lähtöön on. Nyt se pitää aina tarkistaa laskurista. Viimeksi tosin niitä päiviä oli huomattavasti enemmän ja paniikkia ei syntynyt. Nyt niitä on vähemmän ja paniikkia enemmän. Not good. 

- Viisumihakemus

- Viisumihaastattelu

- Maksut

- Uuden passin haku

- Kopiot todistuksista

- Kopio ajokortista

- Lääkärintarkistus 

- KV-ajokortin hakemuksen täyttö

- KV-ajokortin hakeminen
- Papereiden postitus CC:lle

- Paketti tytöille

- Kortti perheelle 

- Tuliaiset 

- Kämpän tyhjennys
- Reseptit/lääkkeet
- Jäykkäkouristusrokote

Nyt voisin illalla maksaa nuo laskut CClle ja raha-asiatkin olisi pois päiväjärjestyksestä. Kohta huomaan, että listalla ammottaa enää pelkästään kämpän tyhjennys ja sehän onkin se ratkiriemukkain juttu. Plääh ja ääh. Jospa huomenna alottais? 

Se tyhjennys olisi siitäkin ihan kiva juttu, että olen hävittänyt oman henkilöturvatunnukseni (USAlaisen siis) ja toivon sen kovasti pomppaavan naamani eteen kun tätä tyhjennän. Toki saan haettua sen sitten uusiksi kun perheeseen pääsen, mutta oishan se nyt kauheen kiva juttu että se olisi jo lompakossa! Tää oli taas näitä "Njääh mä tällä enää mitään tee"-hetkiä varmaan ja piilotin sen paperin palasen johonkin sille sopivaan koloon. 

Omat lääkkeetkin aiheuttaa päänvaivaa. Viimeksi ainakin oli, että 3 kuukauden satsit saa kerralla viedä USAhan ja se hoitui kivasti sillä, että vanhempani tai minä matkustelin Suomen ja Amerikan väliä noin kolmen kuukauden välein ja sain varastot täytettyä. Nyt tätä varmuutta ei ole! Otan mukaan koko vuoden tarpeet ja toivon, ettei niitä takavarikoida? 

Sain tänään postissa tuon pre-departure workbookin ja ajattelin ensiksi ettei meillä kyllä mitään tälläistä ollut viimeksi. Väärässäpä olin. Hyppäsin suoraan tehtäväsivulle ja jokainen niistä palautui iloisesti mieleeni ja ruksin vastaukset. Siitä oon kyllä 100% ettei tuota(kaan) vihkoa mihikään tarvittu... Mulla olisi muuten vieläkin Training Schoolin oppikirja tallessa täysin tekemättömänä niin voisin ottaa sen uusio käyttöön! ;) 

Se kyllä kuuluu taas kastiin haluun vaan säilyttää tätä huvin vuoksi. Mitään en sillä oo tehny ja järkyttävästi se on vaan painanu matkalaukussa ku oon takas tullu! 

Yksi ilta kun tässä en saanut unta niin päätin alkaa sähköpostitella hostperheeni kanssa. Siinä kaiken juttelun lomassa sain tietää, että kun perheeseen saavun niin sen viikonlopun paikalla on pelkästään hostisäni. Oh yay! Äiti ja tyttäret on matkoilla ja tulevat maanantaina. Nyt vähän pohdin (tai pitää jutella hostisän kanssa), että josko vapauttaisin sen minun vahtimisesta sunnuntaina ja pyytäisin ex-hostäitiäni lähtemään juoruIKEA-reissulle kanssani! 

Hirveesti mulla on taas kirjotettavaa, mutta ei kyllä yhtään mitään sanottavaa! 

Pakkaus. Mikä se on? Okei, tiedän siitä sen verran että ohoi rakkaat kanssasisareni, jotka lähtöä teette. Ottakaa iiiiihan minimimäärä vaatteita. 3 paitaa,  2 housut ja muutamat alusvaatteet. Ja ehkä jotain lämmikettä. Unohtamatta vähintään yhtä kenkäparia. Sitä tavaraa ostaa sieltä paljon ja liian paljon. Ehkä toisena työpäivänäni olin jo vapaatunnit shoppaamassa ja vuoden jälkeen noh... Matkalaukkujen määrä oli kolminkertaistunut. 

Mutta ehkä jatkan pakkausaiheesta joku toinen päivä lisää. Sitä asiaa nimittäin on kilokaupalla! 

Actually I do not have anything to say...

CC katsois tarpeelliseksi tänään ystävällisesti muistuttamaan mua viisumihaastattelun varaamisesta. Ihan sillee noin niin kun kivasti tehty, patsi että eipä oo tähän osotteeseen tullut ohjeita viisumin hakemisesta. Vaikka mulla takaraivossa joku haisu siitä hommasta on viime kerrasta niin ilman niitä ohjeita mä en muuten mitään tee.

Sain kuitenkin mun SEVIS-numeron nyt toimimaan ja kuitin tulostettua. Sain tänään myös tsekattua rokotukset ja mun jäykkäkouristushan on mennyt jo aikoja sitten vanhaksi! Siispä tutustumaan arvauskeskuksen tarjontaan ja piikkiä... käteen.
Niin ja se passi. No se on edelleen siellä poliisiasemalla. Huomenna jospa pääsisin jo sen pihaan asti ja saisin sen ehkä sieltä mukaan? Se vois olla päivän tavote. Koskan ilman sitä(kään) on vähän vaikea viisumia lähteä hakemaan, joten muutama mutka tässä matkassa on nyt suoristettavana!

Tänään oli tarkoitus tutkia kampauksia äidin synttäreitä varten, mutta jotenkin se homma päättyi siihen, että uusi mekko oli matkalla mun luokse? En tiedä miten googlaus juhlakampauksista päättyi sellaseen lopputulokseen, mutta no can do. ;) Tuli muuten nätti mekko ostettua ja sainpas mä sen kampauksenki lopulta päätettyä.

Ja koska mua ärsyttää tänään yleisesti ottaen kaikki ja jokaikinen niin ehkä olisi maapallolle turvallisin vaihtoehto nyt vain vetäytyä peiton alle lukemaan kirjaa ja odottamaan huomista...

41 days to go!

- Viisumi
- Kirjattu kirje

- Maksut

- Uuden passin haku

- Kopiot todistuksista

- Kopio ajokortista

- Lääkärintarkistus 

- KV-ajokortin hakemuksen täyttö

- KV-ajokortin hakeminen
- Papereiden postitus CC:lle

- Paketti tytöille

- Kortti perheelle 

- Tuliaiset 

- Kämpän tyhjennys
- Reseptit/lääkkeet
- Jäykkäkouristusrokote

Miten pään sisällä tuo to do-lista tuntuu kilometrin mittaselta, mutta kirjoitettuna ei pahalta? Okei, tarpeeksi pahalta että karvat nousee pystyyn ja stressitaso ampasee taivaaseen. Uuden passin hakuhan ois 10 minuutissa hoidettu, mutta kun ei niin ei. Huomenna teen sen. Se on lupaus. 

Sain tänään extranetin tilille SEVIS-numeron ja sen avulla piti saada tulostettua kuitti, jota tarvitaan viisumihaastattelussa. No sitten kun tää neiti naputtelee numeron kenttäänsä niin vastaukseksi tulee "väärä numero". No ei taatusti ole! Prkl. 

Kosketa hellästi. Avaa sydämesi. Jaa unelmasi.

"Anna enemmän läsnäoloasi kuin lahjojasi. Naurakaa, tanssikaa ja laulakaa yhdessä. Kuuntele sydämen ääntä. Rohkaise. Ymmärrä.

Anna hänen rakastaa itseään. Sano kyllä niin usein kuin mahdollista. Sano ei tarvittaessa. Kunnioita hänen sanojaan. Pyydä anteeksi. Kosketa hellästi. Rakentakaa paljon linnoja huovista. Avaa sydämesi.

Lennättäkää leijoja yhdessä. Keventykää. Uskokaa mahdollisuuksiin. Lue kirjoja ääneen. Luo hiljaisuuden piiri. Opeta tunteita. Jaa unelmiasi. Vaeltakaa sateessa. Myönnä omat virheesi. Kehystä hänen taideteoksiaan. Olkaa myöhään valveilla. Vältä vertailua. Iloitse yksinkertaisuudesta. Käsittele varoen. Suojele häntä. Vaali hänen viattomuuttaan. Tirskukaa. Puhu yksinkertaisesti. Menkää yhdessä uimaan. Polskikaa. Anna hänen auttaa. Anna hänen itkeä. Älä peitä omia kyyneleitäsi. Ylpeile hänestä. Vastaa hänen kysymyksiinsä.

Anna hänen lähteä, kun on sen aika. Anna hänen tulla takaisin. Osoita myötätuntoa. Kumarru puhumaan lapselle. Hymyile, vaikka olisit väsynyt. Yllätä hänet erikoislounaalla. Älä arvostele hänen ystäviään. Anna hänelle tarpeeksi vapautta tehdä päätöksiä. Rakasta kaikkea sitä mitä hän tekee. Kunnioita hänen erilaisuuksiaan. Muista, ettei hän ole ollut maan päällä vielä kovin kauaa."

Oon ehkä liian herkkis, mutta tuo teksti, joka eräältä foorumilta bongasin on liikuttavan ihana. Se pätee vanhemmuuteen, mutta se myös pätee au pairiuteen. Mehän lapsien kanssa päivät olemme, joten meillä on valtava mahdollisuus auttaa lasta saavuttamaan sen kuun taivaalta vaikka sitten myöhemmin. 

Koulussa muistan ikuisesti opettajieni sanat "Yksikin hyvä suhde aikuiseen voi pelastaa lapsen." Tämä tottakai palvelee enemmän työssäni kun au pairina, mutta se inspiroi minua aina luomaan hyvin suhteen lapseen. Niin, että lapsi saa olla oma ihana itsensä ja hänestä tykätään juuri sellaisena kuin hän on. 

Koska uskon taikuuteen ja että kaikki tapahtuu syystä, niin sitä haluan viedä lapsillekkin perheeseen. Puhaltaa taikapölyä ja odottaa ihmeitä. Lapset (ja minä) ehditään kyynistyä myöhemminkin. :) 

Näihin kuviin ja tunnelmiin, ihanaa Juhannusta kaikille! Taikapölyä kaikkien päälle! 

There is way too much to do!

Lueskelin muuten tuota vanhaa blogiani, vaihteeksi. Nyt kuitenkin postauksia ennen lähtöä. Olen siellä hienosti mainostanut kuinka olen tehnyt monta pakkauslistaa. Yhtäkään en kuitenkaan ole saanut blogiini asti. Enkö silloin muka ajatellut, että siitä voisi olla enenmmän kuin apua nyt kun uudestaan saan pakkausta pohtia?! Äly hoi älä jätä...

No mutta ennen kun edes pääsen sinne pakkauslistaan asti tässä to do-listassani niin hoidettavana on tarvittavat kopiot, lääkärintodistus ja rikosrekisteriote järjestölle, kansainvälinen ajokortti (oh joy) ja trallalllalaa viisumi. Tottakai sitten on ne tuliaiset, joista itseasiassa ensimmäisen ostin jo tänään. Tatun ja Patun this is Finland kirja. Vein sen viimeksikin ja lapset tykkäs ihan hurjasti tutkia asioita, joita Suomessa tehdään. Tai no ainakin Tatu ja Patu tekee. :)

Sen lisäksi väsään tässä samalla kirjeitä tytöille. Viime kerrallakin kirjotin jokaisella lapselle kirjeen ja kerroin itsestäni. Jotenkin tämä sähköpostittelu on vain meidän aikuisten välinen asia, mutta lastenhan kanssa mä siellä olen. Nyt olen tehny tytöille ystävänkirjasivut itsestäni, jossa kerron lempiasioitani ja sitten kirjoitan molemmille vielä henkilökohtaiset kirjeet. Toivottavasti tytöt tykkäävät ja äiti ainakin oli innoissaan kun kerroin!

Suurin asia mun to do-listalla on kuitenkin kämpän tyhjennys. Asun siis omassa asunnossa ja tämä menee vuokralle ainakin nyt vuodeksi, joten kaaaaaikki irtaimisto pitäisi täältä kadottaa. Wish me luck. Sitä roinaa kun on keräytynyt vuosien varrella kaappeihin, kaappien päälle sekä niiden alle. Fiksu tyttöhän aloittaisi jo nyt ja pikkuhiljaa etenisi eteenpäin, mutta jästipää aloittaa viimeisellä viikolla ja pyörremyrskyn lailla käy kaiken läpi. Kumpi tyyli on sitten parempi...

It's time to go back to home!

Tässä kohtaa päivää mulla olisi niin sen miljoona muutakin asiaa mitä pitäisi tehdä, mutta siltikin nyt on vaan niin liikkiksen onnellinen olo, että oli pakko tulla kirjoittamaan fiiliksistä tänne!

Tänään sain sen ihan ihka virallisen sähköposti, että onneksi olkoon! Perhe X haluaa sinut au pairikseen. Eli tänään tämä on viimestään ihan ihka totta, että he haluavat minut ja mulla on edessä muutto uusin, mutta samalla taas tuttuihin piireihin.
Samalla kuin sain sähköpostia niin sain myös tililleni paaaljon enemmän tietoa perheestä. He oikeastaan täyttivät hakemuksensa nyt vasta loppuun! Tytöt skypessä vilahtivat, mutta oi jummi kuinka kauniita lapsia he ovatkaan kun kuvissa prinsessat näin. Ja jo nyt 6-vuotiaan ja äidin yhdennäköisyys on hämmentävä!

Nyt sitten on paperisotaa edessä, mutta en vielä Juhannuksena jaksa niistä stressata. Vasta ensi viikosta eteenpäin. Viime kerralla mulla oli tässä vaiheessa kauhean kätevä au pair-kansio perustettuna papereille ja sieltä löytyi kaikki. Ehkäpä sitä pitäisi taas sen verran takalistostaan järjestelmällisyyttä repäistä. Helpotti elämää kun ei tarvinnut kaikkia ettiä eri puolilta.

Oon vaan niiiiiin onnellinen. Vaikkakaan en ikinä ajatellut päätyväni takaisin Connecticutiin ja vieläpä edellisen kotikaupunkini naapuriin, samoja teitä ja kauppakeskuksia pörräämään niin olen ihan julmetun innoissani.
Lähtöni aikaistui viikolla, eli lentokoneessa kohti superihanaa ja rakasta training schoolia olen 4.8. 8.8 sitten lähden bussilla koululta samalle bussipysäkille, josta aloitin ensimmäisen seikkailuni vuonna 2011. On jo nyt sellainen olo, että olen menossa kotiin. :)

To do-listahan on tolkuttoman pitkä kämpän tyhjennyksestä, vuokrauksesta, autonmyynnistä viisuminhakuun, mutta ainut mitä nyt innolla mietin on tottakai se kaikista tärkein eli tuliaiset. Vanhemmille ja lapsille. Pääsenpä taas tutkimaan Helsingin turistikauppoja ja sitä krääsää.

Niin huippua!

The Final Match

Tälläinen superpikainen supernälän keskeltä, että Connecticutin perhe varmisti, että odottavat minua jo kovasti au pairikseen. Vanha LCCni sekosi ja pommitti facebookissa minua varmaan puolen tunnin ajan kuinka mahtavinta on että näemme uudestaan! Totta. Onhan se!

Mulla on peeeerhe!

It's time for the tenth!

En viitsinyt enää edellisen postauksen perään alkaa kirjoittamaan au pair-projektin kuulumisista, koska siitä olisi (siis postauksesta) venynyt mailien mittainen. Niinpä päätin katkaista matkakertomuksen erikseen ja tätä varten oman.

Perhe, jonka kanssa puhelimessa puhuin ja kovasti tykästyin eivät sitten halunneetkaan minua. Luoja tietää miksi. Kyllä se hylkäys otti koville ja masentelin yhden aamupäivän verran matkallamme. Montaakaa minuuttia en taas joutunut olemaan ilman perhettä, kun match nro 10 pamahti tilille. Nyt en ihan tarkkaan päivämääriä muista, että mitä milloinkin tapahtui, mutta aika pian edellinen LCCni laittoi viestiä, että iiihana perhe, oisitte niiiiiin iiiiihana match!

No tämän LCCn kautta sitten saimme sovittua samaksi illaksi jo skypetreffit paikallista aikaa klo 10 illalla. Perhettä ei näkynyt ja lopulta päädyinkin laittamaan heille sähköpostia, että mikäs kestää? Siirsimme sitten pienten pohtimisten jälkeen skypetreffit täksi päiväksi eli lauantaiksi.

Mitä tästä perheestä siis tiedämme? Kaksi tyttöä, 4 ja 6v. Vanhemmat töissä ja ovat uusia au pair-ohjelmassa. Asuvat miltein edellisen kotikaupunkini naapurissa, kerran olen ehkä tässä kaupungissa tai noh kylässä käynyt.

Tämän päivän skypettelyt meni hyvin. Jetlag-koomasta ja -kuolemasta huolimatta. Ja siis mulla on sen sortin vuosisadan jetlag, että oksat pois. Nyt olen keskiviikosta asti tehnyt hidasta ja kivuliasta kuolemaa väsymyksen kanssa. Väsyttää siis niin, että ihan oksettaa mutta unta ei vaan saa mihinkään vuorokauden aikaan. Ainakaan sen sorttista määrää, että yksikään mittari tulisi täyteen. Sain viisi minuuttia ennen puhelua jonkun sortin paniikin ja teki mieli kadota maan päältä ja Skypestä. Mutta sitten suoristin selkäni ja puhuin. Tämän perheen kanssa englantia oli ehkä helpoin puhua ja meillä oli hauskaa. Näin tytöt ja isänkin nopeasti, mutta aika pian oli jäljellä vain minä ja äiti. Puhuttiin reilu 40 minuuttia ja muutamaan mieltäni askarruttavaan kysymykseeni sain vastauksen. Tykästyin perheeseen, mutta sen enempää hehkuttamatta pitää nyt vain odottaa mitä perhe sanoo. 

Vanha LCCni laittoi jo perheelle viestiä, että mitämitämitämitä mieltä oletta, mutta vastausta ei ole vielä kuulunut! 

Keep your fingers crossed!

The trip from the west coast to the east coast!

Lomamatka oli ja meni ja ei varmaan tarvi sanoa kuinka huikee reissu oli! Santa Monica oli täydellinen, Losi ihana ja New York nyt on New York eikä siitä muuksi muutu. Ei tarvis kahdesti kysyä, että lähtisinkö takaisin. Ehdottomasti ja mieluiten samantien!

Santa Monica pier oli aivan meiän hotellia vastapäätä ja siellähän tuli sitten hengailtua oikein olan takaa. Ehkäpä senkin takia, että rannalla meiltä pääsi helpoiten (ja nopeiten) laiturin kautta. Aamupäivät altaalla ja iltapäivät rannalla lukujärjestys sisälsi hirrrrveen usein lounaan pierillä! 

Yksi kaunis iltapäivä päätettiin vuokrata pyörät ja hurauttaa rantabulevardia pitkin Venice beachin puolelle. Tavoitteena oli löytää ne kuuluisat kanaalit ja miltein luovutettiin kunnes ne vain tupsahti meidän eteen. Venice beach oli meidän Santa Monicaan melkoiden boheemi paikka, mutta kiva meininki ja tunnelma vei kyllä mukanaa. Oli vaan niin siistiä cruisailla pyörällä siinä meren vieressä, kevyessä tuulessa ja reggae soi taustalla. 

Kahtena päivänä me oltiin sitten true turisteja. Toisena hypittiin bussiin ja pois bussista koko päivä ja toisena alla oli oma pieni vuokrakiesi, joka iloisesti kuljetti meitä pitkin poikin Losin seutuja. Ylempi kuva on Malibusta, jossa käväistiin aamupalalla ja katsomassa huikeita maisemia huikeiden vuoriteiden varsilla. Keskimmäisen voi sitten jokainen arvata mistä se on! 

Alin näistä kolmesta on sitten taas Griffith Observatorysta (kirjotinkohan oikein?), josta avautuu siis näkymät koko Losin alueelle. Mentiin juuri sopivasti auringon laskiessa, että nähtiin niin valoisa kuin pimeä maisemakin. Huikee paikka. 

Seuraavaksi ryhmärämä siirsi tukikohtansa New Yorkiin, Times Squaren tuntumaan. Shoppailu oli mun päätarkoitus New Yorkissa ja kaverille piti sitten esitellä tärkeimmät turistikohteet, mitä noina päivinä nyt ehdittiin. Staten Island ferryllä (tulee ainakin CCn au paireille tutuksi training schoolilla) katsastettiin Vapaudenpatsas. Totesin sitä jälleen kerran pällistellessä, että mulla on siitä koneella varmaan valehtelematta lähemmäs 100 kuvaa eikä se rouva oo siitä mihinkään muuttunut niin en enää viitsi kuvailla sitä! Sitten kierrettiin Ground zero ja voi kuinka riipaseva paikka se on. Todella kaunis vesiputoussysteemi, jonka ympärillä lukee kaikkien kuolleiden nimet. Tätä kokonaisuutta ympäröi kauniit puut. Tottakai tunnelman pilaa turistit, jotka iloisesti pomppivat maailman omistajien elkein kuvissa ja nauravat onnellisena, kun paikalle ovat päässeet. Vaikkakin "ohjeissa" luki, että kunnioittavaa käytöstä niin se oli monelta todella hukassa. 

Yksi laiska päivä vietettiin Central Parkissa maaten ja lukien. Kivasti puiden suojissa, kuitenkin ihmisten keskellä oli todella kiva viettää päivä ja antaa jalkaparkojen levätä! Viimeisimpänä käytiin sitten Top of the rockissa (, josta allekirjoittanut tykkää paljon enemmän kuin Empire State Buildingista!) ja näkymät voi tarkistaa ylläolevasta kuvasta. Näkyvyys oli siis täysi 0 metriä. Kaveria se tottakai harmitti, mutta omasta mielestä oli ihana istua täysin pilvessä, jalkojen alla Manhattanin vilske ja nauttia täydestä hiljaisuudesta. Se oli aika rauhottavaa, eikä itseäni harmittanut pilviin tuhlattu 30 dollaria. 

Kaiken kaikkiaan olin aivan mahdottoman onnellinen tuon matkan ajan. Kaverina toimi parasystäväni, jonka olen tuntenut lukion ensimmäisestä päivästä lähtien. Kaikki toimi yhteen ja saimme nauttia ihanista asioista hyvässä yhteisymmärryksessä! Haluan. Takasin. Nyt! 

Finally we did it!

Muutaman (kymmenen) yrityksen jälkeen päästiin vihdoin match nro 9 kanssa puhe-etäisyydelle. Tietotekniikka ja mun aikataulut vähän sotki asioita ja jopa mun isän piti osallistua meidän sähköpostitteluun mun nettiongelmien takia! Mutta hei yritettiin ainakin miljoona kertaa ja tänään vihdoin onnistui!

Äiti vaikutti mukavalta ja näin molemmat lapsetkin ja ehkä jopa vähän pääsin plussan puolelle tunneasteikolla tuota perhettä kohtaan. Oli kuitenkin vähän häiritsevää puhua äidin kanssa kun tyttö kuunteli vieressä. Ei siinä kauheasti viitsinyt pojan erityistarpeista ja niiden vaikutuksesta arkeen kysellä. Äiti jo kyseli, että onko elokuu mulle sopiva kuu tulla ja onko kokemusta ajaa lumessa (taas tiedetään hyvin Suomen sijainti kartalla!). Silti jäi ehkä hieman olo, että valitseekohan sittenkään mut, mutta katsotaan. Ainakin vielä tilille heiluvat.

Laittelin äidille heti viestiä, että olivat mukavan tuntuisia ja että haluaisin vielä muutaman kysymyksen kysyä siitä pojasta, mutta eipä ole vastannut. Toivon nyt niiiiin ettei vaan katoaisi tililtäni vaan myös vastaisivat ja vaikka sitten sanoisivat ettei kiinnosta.

Noh mutta onpahan taas yksi kokemus enemmän ja katsellaan mitä tuleva tuo tullessaan! :)

Greetings from city of angels!

Terveisiä Los Angelesista. Tai oikeastaan Santa Monicasta, joka on muuten ehkä maailmankaikkeuden ihanin paikka. For real. Pyörällä huristelu rantaa pitkin lähipaikkoihin on vaan jotain niin parasta, että oksat pois!

Matcheja on tullut ja mennyt ja tullut taas. Ohion perheen kanssa saatiin sovittua jo puhelutreffit viime perjantaille, kunnes äiti laittoi viestiä että "Sun hakemus on niin mahtava, että löydät varmasti mahtavan perheen, joten me valitaan yksi toinen. Mikäli ei ollakkaan se Final Match niin otan yhteyttä." Mähän revin hiukseni ja pelihousuni miltein palasiksi. Perhe vaan aikoi istututtaa minua niiden tilillä kunnes saavat oman varmistuksensa. Noh pikainen soitto CC-tyypeille ja homma oli hoidossa.

Taas sitten meni ehkä 3 minuuttia niin match nr 8 pamahti tilille. Sieltäosavaltiostamitäenosaakirjoittaa. Eronnut perhe, au pair molemmille vanhemmille ja äidillä asui äidin äiti. En todellakaan hihkunut innosta tästä perheestä ja vähän jammailin itsekseni kun se sieltä lopulta katosi.

Nyt sitten on match nro 9 tilillä. Aluksi oli yhtä oudosti kun kaikki muutkin tässä vähän aikaa, eli ei näy päivämääriä eikä LCCn tietoja, mutta sitten yhtäkkiä näkyikin.
Noh tämä perhe asuu Virginiassa pienessä kaupungissa. Kumpikaan vanhempi ei ole alunperin amerikkalainen vaan ovat sinne muualta muuttaneet. 9v tyttö ja 7v erityistukea tarvitseva poika. Oon vähän hukassa ja ihmeissäni tämän perheen kanssa. Tai en osaa päättää oonko ihan, että ei ei ei vaan että noo joo.

Toisaalta pojan erityistarve vaikuttaa mielenkiintoiselta ja juurikin sen tyyppiseltä, jotka itseäni kiehtovat, mutta sitten taas se vähän myös pelottaa. Pelottaa ehkä sen takia ettei tietoa ole vielä tarpeeksi. Senpä takia laitoin perheelle viestiä, että olisin kiinnostunut puhumaan ja taas vaihteeksi odotellaan vastausta.

Yksi asia mikä myös mietityttää on se, että haluaisin amerikkalaiseen perheeseen, jossa on amerikkalainen kulttuuri. Tämän maan kulttuuri, mistä vanhemmat ovat kotoisin on aikas kaukana amerikkalaisesta. Toki tämäkin tarkentuu mikäli perhe yhteyttä ottaa.
Suurin mietintä on ehkä lasten iät. Sinänsä kivan ikäsiä, mutta sitten haluaisin ehkä vähän nuorempia. En kuitenkaan nyt anna näille ajatuksille sen enempää valtaa pääkopassani, koska haluan odotella josko tuosta perheestä jotain kuuluisi.

Hirveetä vauhtia matchien määrä vaan kasvaa eikä sopivaa perhettä löydy. Täällä asian on ollut helppo antaa olla ja keskittyä kaikkeen muuhun, mutta auta armias kun pääsen takaisin Suomeen ja edessä on vain ja ainoastaan aikaan. Tokikin eihän siihen tarvitse kuin sen yhden täydellisen perheen, jonka kanssa kaikki matchaa. Se voi olla se nro 9, 10 tai 15.

Täydellinen hostperhe, tule ja valitse minut!